— Ellei nyt tule mitään odottamatonta, niin on meillä täysi määrä kuukauden lopulla. Tilaus on silloin suoritettu. Me olemme pelastetut!
Kun hän meni konepajan puolelle, tuntui siltä, kuin jokainen työmies olisi ollut iloinen siitä, että he olivat saaneet aikaan enemmän kuin tähän asti. Kalle sai osakseen monta kunnioittavaa ja ystävällistä sanaa.
— Ihminen on kone, mutta sitä on pidettävä hyvässä rasvassa, muuten ei se toimi täydellä täsmällisyydellä, lausui hän erään osaston työnjohtajalle, kun tämä kiitti palkanylennyksestä toisten miesten puolesta.
YHDEKSÄS LUKU.
— Viitsisikö johtaja kuunnella minua vähän aikaa, minulla olisi tärkeää sanottavaa, lausui Miettinen eräänä päivänä Kallelle tämän mennessä konttorihuoneen läpi.
Konttoriaika oli jo ohitse, Jaakkola ja kaikki konttoriapulaiset olivat poistuneet, jälellä oli enää vain Miettinen, joka tahallaan näytti viivytelleen.
— No, mikä nuorta miestä sitten vaivaa? sanoi Kalle ystävällisesti.
Hän ei koskaan voinut nähdä Miettistä muistamatta sitä päivää, jolloin oli hänen neuvonsa mukaan menetellyt ja raivannut itselleen tien siihen asemaan, missä nyt oli. Hän oli varma siitä, että Miettinen pyytäisi häneltä palkanylennystä, ja hän oli jo edeltäpäin päättänyt suostua siihen. Kun Miettinen näytti arkailevan, koetti hän rohkaista häntä ja lausui:
— No, suu puhtaaksi, en minä pure, vaikka mitä tahansa sanoisitte!
Kalle muisti niin elävästi, kuinka vielä joku aika sitten oli vapissut puhutellessaan suurempaa herraa, ja häntä huvitti katsella toisessa samaa ilmiötä.