— Meillä ei ole kai ketään, joka meille tuon satatuhatta takaisi? sanoi Kalle. — Minä en ainakaan tunne.
— Ei ole. Emmekä me sadallatuhannella minnekään pääse. Kolmesataa meillä pitää nyt olla.
Kymmenen päivää kului kaikenlaisissa kassoissa käymiseen. Missään ei ollut rahoja.
Jälellä oli enää kymmenen päivää. He menivät vielä yhteen pankkiin.
Siellä luvattiin antaa rahat ja järjestää kaikki viikon päästä.
Miehet hengähtivät helpotuksesta. Työ tuntui taas oikealta ilolta konepajassa, ja Kalle kulki hyräillen paikasta toiseen. Jahka tämä kaikki on vain ensin järjestetty, niin sitten hän lähtee Alman luo, tulee juuri juhannukseksi. Ja silloin hän muisti, että oli ollut juhannus silloinkin, kun hän ensi kertaa huomasi sydämensä lyövän kiivaammin Alman nähdessään.
— Ja kun minä sen hänelle kerron, niin eiköhän hän siitä ilahdu?
Viikko kului, ja säteillen tyytyväisyydestä menivät molemmat herrat pankkiin, josta heille oli laina luvattu. Laina kyllä luvattiin antaa, mutta vasta neljän kuukauden päästä. Pankki oli äskettäin saanut kärsiä suuren tappion, ynnä muuta sellaista heille kerrottiin. He kiittivät ja tulivat kadulle.
— Kolme päivää enää! sanoi Kalle, joka oli aivan kalpea.
— Niin, kolme päivää! Meidän täytyy nöyrtyä!
— Mitä sinä tarkoitat?