— Mennään kerjäämään noiden herrojen luo ja pyydetään oikein kauniisti, että laina vielä saisi seista.
Kalle tunsi, kuin häntä olisi joka taholta puristettu ja puserrettu. Taipua siinä määrässä! Tämä oli vielä hirveämpää kuin kaikki se, mitä hän oli saanut kokea sinä aikana, jona oli ollut työtä etsimässä Helsinkiin tultuaan. Koko hänen olemuksensa nousi kapinaan. Kaikkea muuta hän voi tehdä, mutta ei tätä, ei koskaan tätä!
— Minä en tule rukoilemaan, minä en voi taipua noiden herrojen edessä väärässä asiassa.
— Sitten saamme jättää kaiken, sanoi insinööri rauhallisesti. —
Eihän tässä mikään muu auta.
Sanaakaan sanomatta he palasivat konepajalle. Kalle teki kiivaasti työtä, karttoi insinööriä, jonka kanssa hän ei voinut mielestään keskustella joutumatta raivoon.
Hän oli koko yön konepajassa. Kaikki oli hiljaista. Kuinka rakas tämä oli hänelle, sen hän nyt tiesi, kun hänen kohta täytyi siitä luopua. Kaikki nuo koneet hän tunsi, jokaisen hihnan, jokaisen rattaan, jokaisen pienenkin esineen. Häneen tuli suuri nöyryys. Entinen aika isän pajassa palasi mieleen. Siellä hän oli aina tottunut illalla lakaisemaan pajan puhtaaksi. Hän tarttui erääseen luutaan ja lakaisi. Tunnin päästä hän heitti sen, istui erään koneen reunalle ja painoi päänsä käsiinsä.
Aamulla hän astui insinöörin luo ja sanoi:
— Mennään pankkiin. Minä taivun mihin tahansa, mutta minä en voi jättää konepajaa, minä en voi!
— Ei mennä, jos se on sinulle vaikeaa. Antaa kaiken romahtaa ja koetetaan alottaa jollain muulla tavalla. Kestäähän se, ennenkuin pääsemme taas jaloillemme, mutta kyllä sinun kanssasi kaikki aina luonnistuu.
— Koetetaan kuitenkin vielä. Mennään noiden herrojen luo. Ehkä heillä on sydäntä.