He menivät. Johtokunta, joka vielä muutama kuukausi sitten oli ollut erittäin ystävällinen heidän tullessaan, oli nyt jäykkä. Kaikki kyllä kumarsivat, mutta yksi ainoa heistä ryhtyi puheeseen. Heitä ei pyydetty edes istumaan. Kaikki tapahtui seisaaltaan.
— Me olemme tulleet ilmoittamaan, että emme voi suorittaa huomenna pankille noita rahoja, alkoi insinööri.
— Se on hyvin ikävää, varsinkin pankille, sanoi johtaja.
Kalle punastui, mutta ei sanonut mitään. Johtaja jatkoi:
— Me olisimme niin mielellämme tahtoneet auttaa, mutta tällaisina aikoina on meidän pakko sanoa paljon irti lainoja. Se korko, jolla rahat ovat teille annetut, on myöskin liian alhainen. Meidän on ollut pakko itse korottaa talletuskorkoja, me suorastaan emme saa mitään hyötyä teidän asioittenne takia. Ja meidänhän on vieraitten rahojen hoitajina katsottava etupäässä pankin parasta, niin ikävää kuin onkin ajatella, että kaksi kunnollista miestä joutuu tämän asian tähden kärsimään.
— Vai on korko liian alhainen? sanoi insinööri.
— On, sen te kai nyt ymmärrätte.
— Mutta jos me maksamme enemmän. Jos suoritamme yhden prosentin enemmän, niin voiko silloin olla mahdollista, että pankki antaa lainan olla?
— Minun täytyy neuvotella toisten johtajien kanssa. Herrat ovat niin hyvät ja odottavat.
Molemmat miehet siirtyivät eteiseen ja odottivat.