Nyt Kalle ei enää voinut hillitä itseään. Toinen tulisi määräämään hänen konepajassaan, hänen konepajassaan, kohtelisi häntä kuin alaistaan! Hän haukkui pankin johtokunnan herrat suut silmät täyteen, sanoi heille suoraan, mitä hän heistä ja pankin menettelystä ajatteli. Herrat kuuntelivat hetkisen aivan tyyninä, ikäänkuin ei asia vähääkään heitä liikuttaisi. Viimein sanoi johtaja rauhallisesti:
— Eiköhän ole hyvä, että herrat menevät hiukan rauhoittamaan mieltään ja ajattelemaan, mistä saavat huomiseksi ennen pankin sulkemista rahat?
Kalle käänsi selkänsä ja meni ovesta. Insinööri seurasi häntä.
— Tyhmästi sinä teit, mutta nuorempana olisin minä tehnyt samoin. Konepajan pelastaminen noilla ehdoilla olisi ollut meille paljoa suurempi tappio kuin vararikko. Me olisimme olleet silloin orjuudessa, jotavastoin nyt voimme ajatella, miten järjestämme elämämme uudelleen, uudelle pohjalle ja uusilla voimilla. Ikää meillä on vielä ja uskoa myös.
He kävelivät vähän aikaa vaiti rinnatusten. Insinööri sanoi viimein:
— Mennään konepajaan, siellä ainakin on meidän hyvä olla.
— Minä en voi sinne nyt tulla, sanoi Kalle. — Minä tahdon olla yksin. Tulen sitten myöhemmin. Odota siellä. Minä tulen aivan varmasti. Minun täytyy saada ensin ajatella.
Hän läksi kävelemään Eläintarhaan päin. Luonto oli täydessä kauneudessaan, sillä juhannus oli juuri ovella. Kalle muisti kotipaikkaansa ja ajatteli, onkohan kotituvan lähellä olevassa pihlajassa tänä vuonna paljon kukkia ja tuleekohan siis hyvästi siihen marjoja, mikä tietää aina lumista talvea. Ja haikealta tuntui ajatella, että Alman täytyisi odottaa jälleen, tiesi kuinka monta vuotta, odottaa siksi, kunnes Kalle olisi saanut varman pohjan jalkojensa alle.
— Kyllä minä tiedän, että jos hän tänä hetkenä olisi ollut vaimoni, niin hän ei olisi hätääntynyt. Mikä onni olikaan tuo keskustelu Bergmanin kanssa, kun sinä hetkenä pääsin vapaaksi siitä ajatuksesta, että voisin asettaa elämäni yhteen jonkun kaupunkilaisnaisen kanssa. Sellainen tekisi tämänkin päivän minulle hyvin raskaaksi. Mutta minä tiedän varmasti, mitä Alma sanoisi. Ei itkisi, ei valittaisi, hymyilisi vain ja antaisi minulle uutta rohkeutta kaikkeen.
Hän käveli siksi, että ruumiissa alkoi tuntua suloinen uupumus. Hän meni erääseen yksinäiseen paikkaan metsässä, laskeutui puiden siimekseen nurmelle ja nukkui.