Kun hän heräsi, oli jo iltapäivä. Hän tunsi levon antaneen hänelle uusia voimia ja uutta rohkeutta. Elämä ei ollut harmaa eikä vaikea niin kauan, kun varmasti tiesi yhdenkin olennon olevan, johon voi täydellisesti luottaa. Ja hänellähän oli kaksi sellaista, insinööri ja Alma, molemmat aivan varmoja, täydellisesti varmoja.
Hän oli pankissa saanut nöyrtyä, alemmaksi kuin oli koskaan voinut ajatellakaan mahdolliseksi elämässä. Nyt tuntui niin helpolta ajatus, että hän voisi vielä koettaa viimeisen kerran vaikuttaa leskeen, puhua hänen kanssaan, rukoilla vaikka. Ja olihan hänellä varma valtti, jota voi käyttää, tuo valmistumaisillaan oleva ojankaivuukone. Se oli ollut tuon vanhan naisen unelma, ja ehkä vuosikausia hän oli toivonut saada nähdä sitä käytännössä. Sen lumousta hän ei voisi vastustaa, sen Kalle nyt tiesi. Ihminen uhraa mitä tahansa saadakseen nähdä toteutettuna sen, jota on paljon ajatellut ja jonka hyödyn on huomannut suureksi monille tuhansille.
Joustavin askelin hän tuli konttoriin. Hän hymyilikin astuessaan sisään.
— No, sanoi insinööri, sinähän olet aivan sen näköinen kuin olisit keksinyt keinon, jolla meidät pelastat tästä kaikesta.
— Niin olenkin keksinyt. Minä menen vielä tänään lesken luo, minä vien hänelle tuon ojankaivuukoneen piirustukset. Hän ei voi sitä vastustaa. Ja jos hän sitä vastustaa vielä, niin sitten vaikka käytän kaikki keinoni, mitä ulkomuotoni tarjoo. Vaikuttanut se on ennenkin, vaikuttaa — kai vielä nytkin.
— Sinä luotat siihen varmasti?
— Tuohon lumousvoimaaniko?
— Se on mielestäni nyt sivuasia, tarkoitan tuota keksintöäsi.
— Siihen minä luotan. Ja minä annan sinulle kunniasanani, että en lähde sieltä pois, ennenkuin hän on nuo rahat antanut minulle. Minä olen tähän asti saanut kaiken muun paitsi pankkiherrat taipumaan tahtooni, minä olen tuon naisen punninnut ja minä saan hänet taipumaan. Minä saan. Minä vakuutan, että saan.
Kallen varmuus vaikutti insinööriinkin. Hänkin alkoi jo hymyillä.