Alma oli tullut aivan kalpeaksi. Kalle odotti vastausta. Hetkisen seisoivat molemmat aivan vaiti.
— Miksi sinä nyt enää tulit? sanoi Alma. — Olisit ollut siellä kaupungissa, niin olisi helpompi.
— Minä en tahdo, että sinä menet tuon toisen kanssa vihille.
— Minä olen hänelle sen jo luvannut ja ollut pappilassa kuulutusta ottamassa. Minun täytyy pitää sanani.
— Minulle sinä annoit aikaisemmin sanasi.
— Sinä et ole siitä välittänyt.
— Et saa sanoa tuolla tavoin, lausui Kalle nöyrästi. — Minä olen tehnyt väärin, minä tunnustan sen nyt. Peruutathan tuon toisen kanssa?
— Minä olen tätä asiaa ennättänyt jo niin paljon ajatella, sanoi
Alma tyynesti. — Ei meistä ole yhteen. Me olemme niin erilaiset.
Sinä olet nyt herra ja minä olen ainoastaan palkollinen.
— Loruja! Se ei merkitse mitään. Mies minä olen ennen kaikkea muuta ja sinut minä tarvitsen omaan elämääni. Sinun täytyy tulla minulle.
— Jos olisit näinä vuosina ollut edes jonkun kerran hyvä, jos olisin nähnyt, että olisit tahtonut edes joskus sanoa minulle hyvän sanan. Mutta ei. Ei muuta kuin lahjoja, jotka minun kaltaiselleni olivat aivan liian hienoja. Ne ovat vielä koskemattominakin.