— Kuulehan nyt, sanoi Kalle hyvin ystävällisesti, minä en silloin ymmärtänyt, että tuollaisia sanoja tarvitaan, en silloin, ennenkuin vasta viime aikoina, jolloin ajatuksissani tiesin, millä tavoin sinä olisit minulle puhunut. Ja minä luulin, että sinä aina olisit tiennyt samalla tapaa. Minä en huomannut, että nainen on toisenlainen kuin mies. Ja sitten on minulla ollut kiire, tulinen kiire. On ollut vastuksia ja vaivoja, minä en ole joutanut sinulle kirjoittamaan.
— Et joutanut?
— Kyllä minä tiedän, että sinä et sitä käsitä, ja näenhän minä nyt, että olisin joutanut, jos olisin oikein tahtonut. Mutta minä en ole osannut. Ja kun minä en uskonut sitä tarpeelliseksi.
Hän tunsi itsensä avuttomaksi Alman edessä. Ei hänellä ollut sanoja, ei hän osannut selittää, mitä mielessään liikkui, hän uskoi nytkin, että Alman täytyi käsittää kaikki ilman niitä.
— Rakastathan sinä vielä minua? kysyi hän hiljaa ja rukoilevasti.
— Minä en saa sanoa sitä, kun olen toiselle antanut sanani.
— Ja kuka tuo toinen on?
— Mäkelän isäntä. Tunnethan sinä hänet.
— Ja tuon keski-ikäisen miehen kanssa sinä menet naimisiin? Tuon vätyksen! Oletko ihan hullu?
Ja samassa hän oli täysin tietoinen omasta arvostaan, ei ainoastaan työnsä ja tarmonsa takia, vaan miehenä ilman mitään yhteiskunnallisia koristuksia. Hän tarttui Alman käteen ja sanoi: