Mies sulki tytön syliinsä uudelleen. Sitten hän piteli häntä vähän matkaa luotaan ja katsoi noihin silmiin, jotka niin usein olivat hänen ajatuksissaan olleet. Ja tuntui, kuin hänestä kaikki voima olisi siirtynyt noihin silmiin, tehden hänet onnensa edessä heikoksi kuin lapsen. Hän antoi kätensä vaipua alas, istahti tien viereen, peitti kasvonsa ja purskahti ensi kertaa elämässään itkuun.
Mutta Alma kietoi kätensä hänen kaulalleen ja sanoi:
— Ole hyvällä mielellä, onhan kaikki nyt parhaiten!
— Minä olen koko matkan niin pelännyt, etten saisikaan sinua!
Hän kuivasi silmänsä kädellään, nousi ja oikaisi itsensä.
— Kas niin, nyt toimeen! Ensin menet Mäkelän luo ja teet kaiken hänen kanssaan selväksi.
— Minäkö? sanoi Alma säikähtyneenä.
— No, en kai minä. Ei hän kai siitä kovaa sydänsurua saa.
Alma nauroi.
— Ei suinkaan. Minä menen siis.