— Ei kai ihminen ole onnellinen, jos hän vain kiitää eteenpäin, ajatteli Kalle. — Täytyy hänellä olla joitakin juuria menneessäkin ajassa. Hyvä jumala, nyt minä tiedän voivani kaivaa huomenna rahat vaikka maan alta!
Auto palasi. Alma oli selittänyt asian. Olihan isäntä hiukan surrut, mutta oli sanonut, ettei hän tahdo olla Alman onnen tiellä.
— Ja nyt pappilaan! sanoi Kalle, hyppäsi autoon ja otti Alman syliinsä.
Kirkkoherra tuli portaille, nähtyään tiellä auton rientävän pappilaa kohden.
— Kas, sepän Kallehan se on? sanoi hän. — Muuttokirjojako olette tullut noutamaan?
— En, vaan ottamaan kuulutusta Alman kanssa.
Kirkkoherra katsoi häneen pitkään.
— Alman kanssa, tämän tässäkö kanssa? Mutta hänhän ylihuomenna kuulutetaan Mäkelän isännän kanssa.
— Siinä on tullut pieni muutos, sanoi Kalle hymyillen. — Alma ottaakin minut. Olisi nyt muutettava hiukan nimiä.
— Mutta kirkkojärjestys!