— Saatte sataviisikymmentä, ja sillä olkoon asia päätetty, minulla on kiire. Vastatkaa!
— Taitaa olla Almallakin kiire vihille, kun näin hätyytetään?
Kalle punastui aivan tukan rajaa myöten.
— Hävytön! Sata markkaa saatte. Muuta ette enää. Ellette hyvällä päästä, niin olkaa varuillanne, minä olen nyt muuta kuin sepän Kalle ja…
— Suotta herra nyt suuttuu, sanoi isäntä lepytellen. — Leikkiähän minä laskin. Se oli siis sataviisikymmentä.
— Ei enää muuta kuin sata.
— Eiköhän nyt sentään, kun tässä alkaa heinäaikakin…
— Juhannuksenako? Tyhmeliini! Kalle kaivoi lompakon taskustaan.
— No tuossa on sitten sataviisikymmentä. Ja sitten olkoon asia päätetty.
Hän otti Alman mukaansa, ja auto tuli pajan kohdalle. Kalle juoksi tupaan, jossa isänsä istui pöydän ääressä.