— Päivää, isä, minä se olen, Kalle. Minä olen tullut ottamaan kuulutuksia Alman kanssa. Minulla on tulinen kiire Helsinkiin. Tulin autolla tänne. En jouda selittämään. Kyllä Alma sen tekee. Hän on tuolla pihalla.
Hän pudisti uudelleen isänsä kättä ja oli samassa pihalla. Hän sulki Alman syliinsä, hyppäsi autoon, heilutti kättään Hetalle, joka tuli läävän puolelta, ja huusi:
— Helsinkiin!
Auto mennä hyrräsi jo maantiellä korkean tomupilven noustessa ilmaan, kun seppä sai ensimäiset sanat suustaan päästyään tuvan portaille:
— Senkin hätikkö! Perhanan vekara! Älä taita niskojasi!
Kaukaa heilutti Kalle enää kättään. Sitten oli auto kadonnut metsän sisään.
— Nyt se menee ja kaataa vaikka koko maailman, sanoi seppä. — Kyllä minä poikani otteet tunnen.
Auto pyyhälsi eteenpäin. Kalle istui vaiti. Hän oli niin onnellinen, että ajatuksensa aivan lepäsivät. Hän otti mukavan asennon ja vaipui uneen.
Vähän ennen Helsinkiä hän havahtui. Kun sen seudut alkoivat lähetä, oikaisi hän koko jäntevän vartalonsa, nauroi ääneen, hihkaisi ilosta.
— Nyt minua ei mikään enää kaada! lausui hän itsekseen. — Ennen olin voimakas, mutta nyt olen onnellinen.