Kalle ei osannut sanoa mitään. Hän otti arasti tytön syliinsä ja pelkäämättä vähääkään sitä, että joku voisi heidät nähdä, suuteli häntä melkein ujosti. Toisinaan hän kyllä oli Almaa suudellut, mutta ei koskaan tämä hyväily ollut niin suloiselta tuntunut kuin nyt. Kun hän läksi astelemaan, tuntui aivan kuin jalat olisivat tulleet raskaammiksi. Mutta pian se katosi ja suuri, ehjä riemu täytti hänet.
— Hitto vieköön sentään, millainen tyttö hän on! Ei sano liikoja, mutta juuri sen, mitä sanoa pitää. Ellen minä häntä ota elämääni, niin tyhmä mies olen. Hänen rinnallaan ollessani saa elämä hanskata minua niin paljon kuin tahtoo, kyllä minä aina sille takaisin annan.
Ja kulkiessaan kotiaan kohden hän oli mielestään ensi kertaa kuulevinaan kaikki ne äänet, mitkä soivat hänen ympärillään. Pihoista kuului karjan kellojen kilinää, jostain kaukaa koiran haukuntaa, johon läheltä toinen koira vastasi. Illan syksyisessä ilmassa soivat muutamat ihmisäänet omituisen pehmeinä. Mitä lienevätkään toisilleen puhuneet. Olivat kai onnellisia ja iloitsivat siitä, että saivat elää ja tehdä työtä.
Kotona oli illallinen valmiina. Paljoa eivät tuvassa-olijat puhelleet. Kaikista tuntui aivan luonnolliselta vaitiolo. Kalle kyllä huomasi, että Heta oli valmistanut kaikki ne ruuat, joista tiesi hänen pitävän, ja tuntui niin leppoisan suloiselta ajatella, että senkin kaiken hyvyyden sai osakseen näin ennen lähtöään.
Kun ateria oli päättynyt ja isä poikineen istui tuvassa tupakoiden, sanoi vanha seppä:
— Kai minun joitakin neuvoja tulisi sinulle antaa matkan varrelle, mutta mitä niistä, kyllä elämä neuvoo, jos miehellä järki on tallella. Ja jos selkääsi saat, niin kai siitä viisastut. Oppirahansa saa jokainen maksaa. Yhden asian sentään sinulle painaisin mieleen, koska se on tärkeä ja koska elämä ei näy sitä ihmiselle opettavan, vaan saarnaa aivan toista. Muista aina, että toisen raha on toisen rahaa!
Ei isällä muuta ollut pojalleen sanottavaa. Hän etsi lupaamansa kaksisataa markkaa ja antoi ne pojalleen. Varhain he menivät levolle.
Aamulla ei pajaan sytytettykään ahjoa. Isä oli ottanut ylleen parhaat vaatteensa ja valmistui saattamaan Kallea lähellä olevalle asemalle. Mikko otti Kallen matkalaukun, ja yhdessä he läksivät astumaan. Heta vetisteli pihalla ja toivotti jumalan siunausta lähtevälle. Kun Kalle portille tuli, huomasi hän sen lähellä seipäässä olevaan rakoon pannuksi muutamia kukkia. Hän arvasi kyllä mistä ne olivat tulleet. Hävetti hiukan ottaa niitä, mutta sittenkin käsi ojentui niitä kohden ja hän pisti ne takkinsa taskuun.
He saapuivat asemalle. Sanoivat toisilleen hyvästi, ja Kallen teki mieli lausua jotain hyvää isälleen, mutta ei löytänyt mitään sopivaa.
— No, äijä rähjä, sanoi hän, älkää rehkikö liikoja pajassa, jotta minun ei tarvitse tulla takaisin pitämään teitä kurissa.