Kun hän oli seppä ja mielestään ammatissaan taitava, läksi hän kaikissa konepajoissa käymään. Hän sai kaikkialta saman vastuun, työtä ei ollut eikä työmiehiä siis lisää tarvittu. Muutamin paikoin kysyttiin häneltä todistuksia entisistä paikoistaan, missä hän oli työskennellyt. Niitä hänellä ei ollut, ja hänelle hymyiltiin, kun hän sanoi olleensa ainoastaan oman isänsä pajassa työssä. Kalle puri hammasta ja raivosi itsekseen.
— Sehän on ihan hemmettiä, ellei työtä haluava ihminen sitä saa!
Hän näki ihmisten hyörivän, mutta hänelle ei annettu tilaisuutta tarttua hommaan. Hän alkoi jo ajatella etsiä mitä työtä tahansa, päästäkseen alkuun.
— Mutta mitä hittoa minä menen jollekin toiselle alalle kuin sille, mihin kykenen? tuumi hän. — Juhtahan minä olen, ellei minulla ole tietoa siitä, että pääsen eteenpäin. Minä en voi haaskata aikaani siihen, että teen työtä ainoastaan elääkseni päivästä päivään. Sitä varten on kotikylässä minulla paikkani. En kai minä ole tänne lähtenyt sen vuoksi, että hukkaisin kaiken, mitä taidan ja mitä voin?
Seuraavalla viikolla hän etsi itselleen huokean asunnon eräässä työmiesperheessä Söörnääsin puolella. Heitä nukkui kolme miestä samassa huoneessa. Näistä oli yksi maalari, jolla oli kesällä ollut kyllä runsaasti työtä, mutta joka nyt teki ainoastaan muutaman tunnin. Kaksi oli muuraria, jotka valittivat sitä, että heidänkin työmaillaan työt loppuvat aivan kohdakkoin ja sitten sai ajatella mennä maalle vaikka halonhakkuuseen tai metsätöihin, jos niihinkään pääsee, kun paikkakuntalaiset aina varaavat ne itselleen talvitöiksi.
Kaikki he olivat innokkaita sosialisteja ja kaikki he joivat. Joka lauvantai, saatuaan palkkansa, he olivat humalassa ja puhelivat silloin suurista tulevaisuudenunelmistaan. Jos he eivät olisi selvin päin ruikuttaneet, vaan silloin olisivat puhuneet siitä, mitä tahtoivat tehdä ja saada aikaan, niin silloin Kalle olisi kuunnellut heidän puheitaan, mutta nuo unelmat ja haaveilut, jotka tulivat esiin vasta humalassa, ilettivät häntä.
— Se on raukka, joka ei uskalla selvin päin luottaa tulevaisuuteensa! tuumi hän.
Näiden seurassa tuli hänestä kuitenkin suuri sosialisti, ja hän tunsi aivan selvästi itsessään tuon verivihan, joka syntyy kapitaalia vastaan. Hän ymmärsi sen välttämättömyyden maailmassa, mutta tajusi myös täydellisesti sen kirouksen. Kunnollisen työntekijän täytyi saada se, mitä hän ansaitsi. Keinottelulla ei saanut olla mitään sijaa maailmassa.
Maalari oli sukkela ja hauska puheissaan selvinkin päin. Hänen kauttaan Kalle joutui tutustumaan kaikenlaisiin ihmisiin, joiden kanssa hän saattoi puhella kahviloissa ja kadulla.
Eräänä päivänä oli maalari jättänyt hänet kahvilaan kahden hänelle siihen asti oudon miehen seuraan. Kallen selvä järki ja luontainen huomiokyky sanoi heti, että nämä kuuluivat siihen yhteiskunnan pohjasakkaan, joka suuressa laumassa tuontuostakin nousee pinnalle. Hän huomasi piankin näiden olevan aivan työttömiä, mutta se ei heitä vähääkään painanut, vaan heillä oli runsaasti rahaa joka päivä käytettävänään. Tämä kummastutti Kallea, ja ajatellessaan sitä, että voisi mennä kuukausiakin sillä tavoin, ettei hän saisi työtä, ja siis isän antamat rahat hupenisivat, päätti hän ottaa hiukan selkoa niistä rahalähteistä, jotka näillä miehillä oli käytettävinään.