Eivätkä miehet sitä salanneetkaan millään tavoin.
— Kyllä ihminen aina rahaa saa, jos ei muusta ole puutetta, sanoi toinen heistä pilkallisesti nauraen. — Ei muuta kuin käy ottamassa.
— Varastamassa siis? sanoi Kalle.
— Ei siihen pidä mennä, se tulee lopulta liian kalliiksi.
— Mistä sitä sitten saa?
— Käy pyytämässä niiltä, joilla sitä on.
— Siis kerjäämässä?
— Ei aivan sitäkään. Menee ja sanoo muutamille, että on kärsinyt työn puutetta, ja puhuu kauniisti, kyllä moni antaa. Kas, jaloja tahtovat ihmiset olla ennen kaikkea muuta!
Ja jota pitemmälle keskustelu johtui, sitä selvemmin Kalle huomasi, että nämä miehet olivat valmiit tekemään mitä tahansa saadakseen rahaa. Koko se rehellisyys, mikä hänen luonteessaan oli, joutui tästä aivan vimmoihin. Hän haukkui heidät suut silmät täyteen. Kahvilassa syntyi aika metakka, tappelu, joka päättyi siihen, että Kalle pehmitti pahanpäiväisesti molemmat miehet. Hötäkässä rikkoutui astioitakin.
Poliisi tuli väliin, Kalle joutui kiinni. Häntä hävetti niin tavattomasti astuessaan poliisin pitäessä häntä käsivarresta kiinni ja noiden molempien miesten seuratessa poliisikamariin. Hän sai maata siellä yönsä. Molemmat hänen syyttäjänsä saivat lähteä tiehensä, vaadittuaan ensin korvausta kärsimistään kivuista. Aamulla tutkittiin asiaa. Kalle oli vaitelias ja nöyrä. Hän tunnusti syyllisyytensä, mutta ei ilennyt suoraan sanoa, miksi oli suuttunut. Hän sai sakkoa rauhanhäiritsemisestä, sai suorittaa korvaukset rikkoutuneista esineistä ja maksaa noille kahdelle kipurahoja. Kaikki tämä nousi viiteenkymmeneen markkaan.