— Totisesti sen minä sanon, lausui hän astellessaan poliisikamarista, — että nuo miehet ovat viisaita. He ansaitsivat nytkin tappelulla. Ottaisin minäkin selkääni rahaa saadakseni, ellei minulla olisi voimiani ja sisuani. Raukat taitavatkin elämässä aina onnistua. Minä olen piena, joka en mene toisten mukaan, vaan asetun poikkipuolin.
Häpeä häntä kismitti. Tuo putkaan joutuminen oli hänen mielestään sellainen häpeä, ettei hän sitä olisi millään kehdannut isälleen tunnustaa. Ja sitten kiukutti rahan meno. Niinkuin hänellä olisi liikoja rahoja tuhlattavana sen vuoksi, että häntä halutti tapella toisinaan!
— Olisin edes haukkumaan tyytynyt. Mutta kun se käsien voima aina on varmempi ja vakuuttavampi.
Hänen asunnossaan ei kukaan ihmetellyt hänen poissaoloaan, sillä nuo ihmiset olivat siksi usein putkassa, etteivät moista tapausta kummastelleet. Ja asunnon vuokraaja välitti vähät kaikesta muusta, kun hän vain sai vuokransa, ja sen hän taas vaati aina etukäteen.
Kalle olisi halunnut itselleen hyvää seuraa, miehiä, joiden kanssa olisi voinut keskustella ja tuumia asioista. Mutta kun hän joskus sattuikin tällaisen tapaamaan, huomasi hän piankin jonkinmoista epäluuloa heissä. Omista asioistaan he eivät puhelleet mielellään, ja kuultuaan, että Kalle etsi työtä, he eivät halunneet pysytellä hänen lähellään, peläten olevansa pakotettuja auttamaan tarpeen tullen.
Kaikki yhteiskuntakysymykset olivat hänelle tulleet hyvin mieluisiksi. Maalla ei hänellä ollut tilaisuutta niihin tutustua, täällä se tarjoutui. Jos hän vain sai kuulla esitelmistä, niin hän kävi niitä kuulemassa, ja häntä harmitti ainoastaan se, että esitelmänpitäjät niin harvoin alkoivat sellaisista asioista, joita hän olisi voinut seurata. Hän tunsi, että puhuja edellytti tietoja, joita hänellä ei ollutkaan. Hän otti osaa työväen luentosarjoihin ja kävi niillä hyvin uskollisesti. Hän huomasi saavansa muruja, mutta ei osannut sitoa niitä yhteen. Hän koetti lainata sopivia kirjoja sitä varten ja huomasi ne tavallisesti aivan liian vaikeatajuisiksi.
Voimakas tiedonjano oli hänessä herännyt, mutta hän ei osannut sitä suunnata minnekään. Ja kun hän tämän huomasi, niin hänessä heräsi kärsimättömyys ja kiukku yhteiskuntaa kohtaan, joka ei hänelle antanut sitä, mitä hän olisi halunnut.
Ja sitten häntä aina vaivasi tuo, ettei hänellä ollut mitään toimeentuloa. Rahat alkoivat huveta, sen hän huomasi, vaikka kuinkakin säästäväisesti eli. Hän söi mahdollisimman huokeissa paikoissa, mutta hänen terve, voimakas ruumiinsa vaati runsaan ravinnon, mihin hän kotonaan oli tottunut. Ja sitten hän alkoi tuntea ruumiissaan jonkinmoista kipua ja vaivaa. Hän tiesi sen johtuvan siitä, ettei hänellä ollut työtä, ettei hän siihen saanut purkaa voimiaan.
Hän liittyi metallityöntekijäin ammattiyhdistykseen ja harmitteli, kun heti sinnekin oli maksettava. Kaikkialla tarvittiin rahaa, aina vain rahaa! Ja hän olisi tahtonut sitä ansaita, ottaa sen työnsä kautta omakseen, mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta. Hän kyseli ammattiyhdistyksessä muutamilta miehiltä, oliko heidän tiedossaan mitään sopivaa paikkaa hänelle. Aina sama vastaus, ettei mitään paikkoja ollut avoinna, että työttömiä oli runsaasti ja monet sellaisia, jotka olivat olleet tehtaissa ennen työssä ja joilla siis oli todistukset näytettävinä.
Nyt hän ei enää ajatellutkaan muuta kuin saada edes sen verran ansaituksi, että ei tarvinnut pelätä kaiken rahansa kesken loppuvan. Hän joutui muutamaksi päiväksi luomaan lunta ja teki työnsä hyvin ja oli onnellinen, kun ruumis oli toiminut. Mutta sitten ei enää satanutkaan lunta ja kadut olivat tyhjät kinoksista. Se ajuri, jonka apulaisena hän oli ollut, sanoi: