— Lumenajo on huonoa ansiota täällä. Ellei tule aivan kovaa tuiskua, niin ei sillä paljoakaan saa.
— No, on täällä sitten talvikin merkillinen, lausui Kalle, kun ei se edes sen vertaa pidä huolta ihmisistä, että niille työtä hankkisi!
Hän oli muutaman päivän halkoja hakkaamassa, mutta huomasi ansaitsevansa sillä töin ja tuskin sen verran, että juuri saattoi elää; mitään säästöjä ei sillä tullut niiden päivien varalta, jolloin ei ollut sitä työtä.
— Kaikki tämä on aivan kuin työn pätkiä, nuoria, joita ei voi edes sitoa solmulla yhteen! Enkö minä jo mistään saa sellaista työtä, että pääsen yhtämittaisesti jatkamaan?
Hän oli ostanut tupakkaa itselleen aina samasta pienestä sekatavarakaupasta. Tämän omistaja oli hyväntahtoinen äijän hesseli, joka silloin tällöin, kun ei muita ostajia ollut kaupassa, mielellään puheli hetkisen Kallen kanssa. Tälle hän tuli kerran maininneeksi ansiopulastaan. Kauppias otti hänet silloin apulaisekseen ja antoi hänen kanniskella tavaroita kotia suuremmista liikkeistä, säästääkseen siten hevosmaksut.
Kalle suostui tähän toimeen, sillä hän sai siitä juuri sen verran kuin häneltä meni asuntoon ja ruokaan. Hän oli siis edes siinä suhteessa turvattu. Mutta iletti häntä kuitenkin tämä tällainen homma.
— Enhän minä ole hevosta parempi, ajatteli hän. — Kulkea nuhjustan taakkojen kanssa paikasta toiseen ja saan sen verran, että juuri ja juuri elän.
Pian hän huomasi kauppiaan suuren heikkouden, sen, joka esti häntä koskaan mitään suurempaa saamasta elämässä aikaan, hänen kummallisen uskonnollisuutensa. Hän oli ainaisessa synnintunnossa. Eräänä iltana hän tästä puheli Kallelle:
— Ihminen ei saa rauhaa, ellei hän tunnusta syntejään. Se on hänelle aivan välttämätöntä.
— Mutta ellei sellaisia ole, niin mitä niitä tunnustaa?