Kallen mieli oli niin suloisen hyvä, kun hänelle aivan ventovieras mies tarjosi lainaksi vaatteitaan. Hän puki hyvällä mielellä takin ylleen ja ryhtyi konetta tarkastamaan. Hän antoi sen vähän aikaa lyödä tyhjiltään ja iloitsi sen jyskyvästä äänestä. Sitten hän seisautti sen ja tarkasti sen kaikki osat, ja insinöörin opettamat tieteelliset nimitykset johtuivat hänen mieleensä.
— Kyllä kai minä tämän oriin jo tunnen, koska tunsin varsankin siinä entisessä paikassani. Annetaanhan hurista!
Hän ryhtyi työhön. Kone kävi ja metallilevy siirtyi hänen käsissään säännöllisesti koneen puristimen alle. Pian hän huomasi, että jotain puutteellista oli hänessä itsessään olemassa. Kone sai lyödä monta kertaa aivan tyhjään, kun hän ei ennättänytkään kylliksi pian sovittaa metallilevyä siihen. Tämä Kallea harmitti. Hän tunsi olevansa aivan kuin puutteellinen koneenosa, joka ei ollutkaan sopusoinnussa muun koneen kanssa. Vimmaisena hän alkoi kiirehtiä kätensä liikkeitä. Jo tuli yhä useampia perätysten koneen tarvitsematta turhaan toimia. Mutta sitten taas saattoi tulla hukkalyönti. Vaistonsa sanoi hänelle sen määrän, minkä hän perätysten saattoi valmistaa, ja hän laski yhä uudestaan hukkalyönnistä eteenpäin, pyrkien saavuttamaan yhä suuremman määrän. Tasaisesti nousivat kymmenluvut, turhat lyönnit vähenivät yhä enemmän, hän tavoitteli jo sataa, johon hän kaikin keinoin koetti päästä. Vasta silloin hän olisi mielestään tyytyväinen. Hän oli jo sivuuttanut kahdeksankymmentä, kun huomasi jonkun tulleen viereensä ja kysyvän jotain. Kalle arveli työnjohtajan siinä olevan, ei tahtonut keskeyttää ja ärähti senvuoksi vihaisesti:
— Ei saa häiritä!
Kysyjä vaikeni. Sanojen aikana oli tullut kaksi hukkalyöntiä, oli siis alettava jälleen alusta. Kalle siirsi levyt koneeseen ja antoi sen toimia. Vaikka koko tehdas olisi romahtanut hänen ympärillään, niin nyt hän tahtoi päästä sataan asti, sen hän päätti. Koko hänen ruumiinsa oli jännitetty, katseensa terävä, käsiensä liike rauhallinen, säännöllinen, mutta hyvin nopea, pysytellen koko ajan koneen lyöntien tasalla. Kymmenmäärät kulkivat ohitse, lähenivät tasaisesti sataa. Määrä oli täysi, hän huusi riemusta:
— Sata täyteen! Pääsinpäs sentään!
Nyt hän kääntyi. Insinööri Salo seisoi hänen vieressään.
— Teillekö minä äsken ärähdin? kysyi Kalle.
— Minulle, niin, ja teitte oikein siinä, sanoi insinööri. — Sata kappaletta ilman hukkalyöntiä, sitä ei ole vielä täällä kai kukaan tehnyt! Te osaatte tehdä työtä, nyt minä sen uskon, kun itse näin. Terve tuloa konepajaan!
Hän ojensi kätensä, ja Kalle tarttui siihen suurella ilolla.