Insinööri oli jatkanut Kallen kanssa koneoppia, herättänyt nuoressa miehessä tavattoman suuren innostuksen syventymään tähän alaan yhä enemmän.
— Teidän täytyy oppia saksankieltä, sanoi hän kerran Kallelle, sillä muuten ette voi ottaa kylliksi itse selkoa.
— Opitaan, vastasi Kalle.
Insinööri hankki hänelle erään ylioppilaan neuvojaksi. Kahden viikon päästä oli Kalle tämän jättänyt. Hänellä ei ollut aikaa tämän miehen opetuksen mukaan harjoittaa kieltä. Se kävi liian hitaasti. Hän ei ollut tottunut lukemaan kielioppia, ja sen monituiset vieraat sanat tekivät hänelle tavatonta haittaa. Omin päin hän etsi erään saksalaisen vanhanpuoleisen neidin, joka alotti opetuksensa puhumalla heti vierasta kieltä. Kallea tämä huvitti. Hänen ei tarvinnut kotona mitään kirjaa lueskella, ei muuta tehdä kuin koettaa pitää muistissaan sen, mitä neidin luona oli kuullut. Hän edistyi nopeasti, puhui aivan virheellisesti ja ääntäen tavattoman huonosti kieltä, mutta hän puhui kuitenkin ja ymmärsi jo jotain saksalaisesta sanomalehdestäkin. Mitä ei oikein ymmärtänyt, sen hän arvasi. Hän sai täten suuren sanavaraston ja välitti vähät siitä, olivatko päätteet, joita hän käytti, oikeita ja sanat oikeassa vieraan kielen määräämässä järjestyksessä, kun vain löysi joka ajatukselleen vieraasta kielestä muodon.
Koneittensa ääressä hän aina puhui itsekseen saksaa.
Elokuussa hän sai viikon loman ja meni kotiaan. Almalle hän oli silloin tällöin kirjoittanut ja saanut tältä kirjeitä. Toisinaan oli kaipaus ollut hyvin suuri, mutta toisinaan hän pitkiksi ajoiksi aivan unohti nuoren tytön. Hänen aivoihinsa eivät mahtuneet koneet ja nuori tyttö rinnatusten. Silloin ainoastaan, kun ruumis oli oikein väsynyt, saattoi ikävä tulla ja hän kaipasi naisellista hyvyyttä.
Isän ilo poikansa nähdessään oli hyvin suuri, ja Mikko kuunteli suu ja silmät auki tehtaasta, jossa veljensä nyt oli alempana työnjohtajana.
Vasta toisena päivänä tulonsa jälkeen Kalle meni Almaa tapaamaan. Ei hän itselleen voinut selittää, miksi ei hän jo ensimäisenä tätä tehnyt. Tuntui siltä, kuin olisi ollut parempi hiukan viivyttää. Alma oli hiukan ujo nähdessään kaupunkilaisesti puetun Kallen, jonka käytökseen ja esiintymiseen oli tullut jonkinmoista liioittelevaa varmuutta. Tämä säikytti Almaa, ja hän vastasi Kallen kysymyksiin hyvin lyhyesti. Pettyneenä Kalle palasi kotiaan.
— Siinä oli suuri erehdys, sanoi hän itsekseen.
— Minä olen muuttunut, Alma on pysynyt samana. Me emme enää sovi yhteen.