Hän koetti seuraavana päivänä puhella Alman kanssa uudelleen tavatessaan hänet entisellä kohtaamispaikallaan. Alma oli nyt hiukan puheliaampi. Hän muistutti Kallen mieleen entisiä pieniä seikkoja, puhui päivistä, jolloin jotain määrättyä oli tapahtunut. Kalle ei näitä muistanutkaan enää.
— Mitä sellaisista pikkuasioista, sanoi hän.
— Eihän niillä ole mitään merkitystä.
Hän hyväili rajusti Almaa, siten löytääksensä jotain tuosta entisestä suuresta tunteestaan. Tämä teki Alman araksi, ja hän kiiruhti pois.
— Temppuja! arveli Kalle tultuaan kotia. — Hän luulee sillä tavoin sitovansa minut paremmin. Hän on olevinaan kaino ja arka, niinkuin tuollainen piika pahanen sitä koskaan olisi.
Vielä kerran hän kuitenkin yritti keskustella Alman kanssa ja puhui silloin koneista ja tehtaasta. Alma ei osannut vastata mitään.
— Se on kaikki minulle aivan vierasta, sanoi hän suoraan. — Minun täytyisi ensin saada nähdä kaikki tuo ja sitten vähän ajatella. Minä en voi heti paikalla saada kaikkea päähäni mahtumaan.
— Ei puhuta sitten siitä, mikä ei päähäsi mahdu, lausui Kalle harmistuneena.
Hän olisi niin mielellään suonut Alman taipuvan kaikkeen, mitä hän tahtoi, ja kun ei sitä tullutkaan, käsitti hän itselleen tehtävän julkeaa vääryyttä. Jäähyväishetkellä Alma kyllä koetti olla mahdollisimman herttainen ja välitön ja puhui siitä, kuinka oli ikävöinyt Kallen kirjeitä ja kuinka oli jokaisen lukenut aivan moneen kertaan. Tämä miestä miellytti, ja hän lupasi vastedes kirjoittaa useammin.
— Oletko jo ajatellut, milloin vietämme häät? kysyi Alma.