— En, vastasi Kalle.
Tämä kysymys aivan kuin sitoi hänet, tahtoi hänet pakottaa johonkin määrättyyn elämän muotoon. Ja sitä hän ei tahtonut. Vapaa hän tahtoi olla, aivan vapaa etsimään tietään eteenpäin maailmassa!
— Kyllä minä odotan siksi, kunnes se sinulle soveltuu, sanoi Alma rauhallisesti. — Luotanhan minä sinuun ja entisiin lupauksiisi.
Kallea jo harmitti tämä hänen lupauksiinsa vetoaminen. Hän oli sittenkin tehnyt tyhmästi, kun silloin meni karjapihan aidan luo. Ellei hän olisi mennyt, niin ei tuotakaan kahletta olisi olemassa. Hänen teki mieli sanoa ajatuksensa suoraan Almalle, mutta katsottuaan tämän silmiin ja nähdessään niiden suloisen ilmeen hän ei rohjennut. Jotain oli kuitenkin, jotain määräämätöntä, jota hän ei voinut selvittää, mikä hänet sitoi juuri tähän naiseen. Hän pehmeni ja ennen eroa lausui hänelle monta hellää sanaa ja oli sydämestään iloinen, kun huomasi Alman onnellisuuden.
Kotipajassa oli Kalle tehnyt hiukan työtä aikansa kuluksi ja isäänsä auttaakseen. Käsi oli kyllä vielä yhtä varma kuin ennenkin, eikä voimistakaan ollut puutetta, mutta koneiden antama lumous oli jo niin hänen veressään, että tämä kaikki tuntui jonkinjoutavalta ja hänen kaltaiselleen miehelle melkein arvottomalta.
Kun hän oli lähtenyt, pudisteli vanha seppä hiukan päätään ja mutisi:
— Poikaa riivaa ylpeyden perkele, sen huomaan. No, kun onni potkaisee, niin tulee aina ylpeys nuorella iällä, mutta kyllä viimein nöyryyskin tulee. Ei elämä ole ulkonaisessa menestyksessä. Sisässäpäin se on, sisässäpäin! Hän tahtoo, että koko maailma olisi häntä varten. Kyllä tasaantuu, kun huomaa, että hän on maailmaa varten. Kunnollisena hän on pysynyt, sen kuulee jo hänen äänestään, ja se on sentään toistaiseksi pääasia kaikessa. Kaikki muu voidaan saada, sitä ei, jos se kerran menee. Ei sitä!
Kalle palasi konepajaan ja ryhtyi jälleen työhönsä. Hän oli lomalla ollessaan ikävöinyt koneita. Ne jälleen nähdessään eivät ne häntä enää lumonneetkaan. Hän tunsi jo ne aivan liian hyvin. Hänen osastossaan tekivät kaikki miehet omilla koneillaan sen määrän, minkä saattoi vaatia.
Kalle kaipasi suurempaa tehtävää.
Hän ajatteli tulevaisuutta, ja se tuntui hämärältä. Hän voisi muutaman vuoden päästä ehkä nousta työnjohtajaksi koko tehtaassa ja olla siis insinöörin lähin mies, mutta silloin olikin tie loppunut. Siitä ei hänen kaltaisellaan miehellä ollut enää nousemisen mahdollisuutta. Hän osasi jo kaiken, mitä siihen toimeen vaadittaisiin, sen hän varsin hyvin tiesi. Edessä ei siis ollut muuta kuin odottaa, ehkä vuosikausia odottaa, että toinen väistyy hänen tieltään. Mitään enempää ei hänen enää tarvinnut ponnistella, paikka tuli aivan kuin itsestään ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa.