Konepajalla Kalle teki työtä uutterasti, ja monta hyvää ja aivan tarpeellista keksintöä hän valmisti. Insinöörit kohtelivat häntä aivan kuin vertaistaan, hän uneksi jo siitäkin, että joskus voisi saada heidän kaltaisensa paikan, saisi sen omien ansioittensa perustuksella, todistamalla mitä oli keksinyt, ilman mitään oppikouluja ja tutkintoja. Se maailma, minne hän nuorena seppänä maalta lähtiessään ei saattanut kuvitellakaan voivansa päästä, oli nyt hänelle auki, työmies oli herran arvoinen ja monessa suhteessa häntä parempikin. Kaikki se lisäsi hänen varmuuttaan. Hän kuvitteli jo menevänsä tuollaisen kauniin, sivistyneen naisen kanssa naimisiin, kohoavansa huomattavaan yhteiskunnalliseen asemaan, mutta tulikin ajatelleeksi, paljonko tuollainen nainen voisi olla hänen apunaan silloin, kun vaikeat hetket koittavat. Onnenpyörä oli hänet nostanut korkealle, mutta se voi paiskata hänet alaskin, ja juuri silloin täytyi olla hänen rinnallaan nainen, johon hän voi täydellisesti luottaa. Ja sellaisina hetkinä hän tiesi Alman pysyvän rauhallisena ja olevan valmiin alottamaan koko kiertokulun uudelleen.
Kalle oli jo useiden naisten kanssa ollut suhteissa ja aikoi juuri alottaa erään neidin kanssa, joka oli paljon ollut insinööri Bergmanin seurassa, kun hän äkkiä lopetti kaiken. Ja tämän sai aikaan keskustelu nuoren insinöörin kanssa.
— Minä tiedän, että te olette rehellinen mies, sanoi Bergman kerran hänelle, ja siksi puhun teille aivan avoimesti.
— Ja sen te voittekin tehdä. Suoriin kysymyksiin minä vastaan suorasti.
— Hyvä on, silloin seisomme ainakin niinkuin kaksi miestä lujalla pohjalla ja voimme siitä päästä aina varmaan tulokseen.
— Emmeköhän voi. Mistä on kysymys?
— Te olette olleet viime aikoina neiti Aallon seurassa tavallista enemmän.
— En juuri tavallista enemmän, mutta hän on pyytänyt minua kävelemään kanssaan ja olen pari kertaa ollut hänen asunnossaankin.
— Onko teidän kahden välillä suhdetta?
— Saanko ensin kysyä, millä oikeudella tiedustelette tätä?