Molemmat miehet olivat hetkisen vaiti, kumpikaan ei tiennyt mitä sanoisi. Kalle katkaisi vaitiolon sanomalla:
— Minä arvaan, että te mielisitte jotain pyytää minulta, mutta ette tahdo sitä tehdä. Kyllä minä tiedän, mitä minun tulee tehdä. Tuo maailma johon te minut veitte, ei ole niin merkillinen, etten voisi olla siitä poissa. Ennen en sitä uskonut, nyt sen teen, kun näen asioiden oikean puolen. Ja kun vertaan itseäni teihin, herra insinööri, niin ehdottomasti tulen ajatelleeksi, että naiset ovat mieltyneet minuun ruumiini ja ulkomuotoni tähden eikä suinkaan sen vuoksi, että minulla voi olla jokin tulevaisuus. Jos siis olisin vähäpätöisen näköinen, niin kaikki olisi toisin. Te ette ole minulta mitään pyytänyt. Minä teen vapaaehtoisesti kaiken. Ja teen sen sitä mieluummin. Minä voin helposti jättää koko tuon joukkion, jonka kanssa en ole voinut vaihtaa yhtä ainoata kunnon sanaa, joka olisi jossain määrin vienyt minua eteenpäin. Minulla on valittavana joko teidän seuranne ja se suuri apu, jonka voin saada moninaisten lahjojenne kautta, tahi sitten riita kanssanne, saadakseni pitää nuo naiset. Valitseminen ei ole vaikea. Minä en osaa tämän paremmin puhua, mutta kai minua ymmärrätte?
— Te olette sellainen, miksi teidät olen otaksunut alottaessani keskustelun. Kai se riittää vastukseksi? — Riittää.
Insinööri Bergman alkoi opettaa Kallelle matematiikkaa. Kalle jätti herrasväen seuran aivan kokonaan ja kulutti joutoaikansa asunnossaan laskuihin.
Ajatellessaan tätä kaikkea, mikä oli tapahtunut hänen ja Bergmanin välillä ja mikä oli johdattanut hänet jälleen yksinäisyyteen, Kalle tuumi:
— Minä joudun aina joihinkin selkkauksiin, kun menen seuraan, jossa en osaa punnita ihmisiä. Miehet minä tunnen, naisia en. Miehestä en koskaan enää erehdy, sillä jokainen, jonka kanssa puhun, on aivan kuin kädessäni oleva esine, jonka painon voin määrätä, mutta naisen edessä kadotan tämän kykyni.
Hän oli päässyt jälleen tasapainoon itsensä kanssa. Hän kirjoitti Almalle kirjeen ja vakuutti rakastavansa häntä yksinomaan. Ja tämän kirjoitettuaan hän pysyi kaikista naisista loitolla.
Hänen ajatuksensa saivatkin uuden suunnan konepajassa. Hän oli kauan sitten huomannut, että koko yritys oli epävarma. Se oli muodostettu osakeyhtiön pohjalle, mutta perustettu aikana, jolloin tällainen liike ei ollut suorastaan välttämätön. Alkujaan oli perustamisessa ehkä harjoitettu jonkinmoista huijaustakin. Insinöörit olivat palkattuja, eivät siis liikkeen raha-asiat suorastaan sellaisina heille kuuluneet. He ottivat vastaan tilaukset ja suorittivat ne mahdollisimman hyvin, muuta tehtävää ei heillä ollut. Insinööri Salo oli kyllä jonkinmoinen toimitusjohtaja, mutta hänen valtaansa oli jo alussa tavattoman paljon rajoitettu. Hän koetti parhaansa mukaan hankkia tilauksia, mutta ei aina onnistunut siinä.
Tuli kireät raha-ajat. Silloin se alkoi tuntua tehtaassakin. Tilauksia oli vähän, ja osa työmiehistä oli erotettava. Insinööri Sundqvist oli ajoissa varannut itselleen pakotien. Hän oli saanut toiseen tehtaaseen paikan ja läksi sinne. Bergman ponnisti myöskin päästäkseen muualle. Hän puhui siitä, että hän perustaa kaupunkiin insinööritoimiston.
Kaikki oli hajoamassa.