Nyt lesken jo täytyi mennä hakemaan keittiöstä vaaka. Malja punnittiin. Kalle oli sanonut aivan oikein.
— En ole ennen kuullut koskaan tällaisesta. Aivanhan teitä voisi rahan edestä näyttää!
Hän pyysi sanomaan, kuinka paljon muuan tuoli painoi. Kalle vastasi siihen. Tosin leski ei voinut puntarissa painoa todeta, sillä niin paljoa se ei mitannut, mutta hän uskoi aivan varmasti.
— Kai te voitte jo silmälläkin sanoa, paljoko jokin painaa. Kuinka paljon luulette minun painavan?
Kalle naurahti.
— Pitäisi saada pidellä käsissään. Leski huudahti, mutta nauroi samalla.
— Jos tahdotte tietää, niin kyllä sanon, lausui Kalle ja nousi seisomaan veikeä hymy huulillaan.
Leski kirkui ja huitoi käsillään, mutta tavalla, jonka Kalle aivan oikein ymmärsi. Hän nosti ämmän käsivarsilleen, piteli siinä miettivän näköisenä hetken, kiikutti hiukan ylös ja alas ja laski sitten maahan.
— No? kysyi leski aivan jännittyneenä. — Minä olin eilen saunassa, minä punnitsin siellä itseni. Nyt saamme nähdä, tiedättekö!
— Kuusikymmentäkahdeksan kiloa ja neljäsataa grammaa.