Konepaja tuotti hiukan yli tuhannen shrapnellia vuorokaudessa.
Pari päivää ennen joulua meni Kalle lesken luo viemään itse keittiötä. Hän ei tahtonut olla konepajassa. Hän tiesi sen toimivan mallikelpoisesti sillä hetkellä, mutta kiivaassa työinnossa suututti häntä se, että muutamat osat siinä olivat melkein joutilaina. Hän oli sinä päivänä käynyt mallipuuseppien puolella ja huomannut, että siellä ei ollut juuri mitään työtä. He nakuttelivat kaikenlaista pientä, mutta mitään varsinaista kiireellistä työtä heillä ei ollut. Kallea suututti se, ettei hän voinut keksiä heille mitään. Uusia konetilauksia ei oltu tehty, siis ei ollut mallejakaan veistettävänä. Mitä tarvittiin valaa, niitä varten olivat mallit jo olemassa. Hänen täytyi hetkiseksi päästä vapaaksi kaikesta tästä miettimisestä ja siksi hän lähti lesken luo.
Tämä ilahtui kovasti Kallen tulosta. Hän oli monisanainen ylistellessään keittiötä, jonka toimimista hänen täytyi heti saada koettaa. Kallea hän silloin inhotti. Tuossa istui kodissaan olento, joka ei mitään tehnyt, jolla oli pääomaa ja joka eli niillä koroilla, mitkä toiset hänelle hankkivat hiellä ja vaivalla. Kun keittiöllä oli kahvi keitetty, sanoi leski:
— Minulla on eräs tuttava sukulaispoika, joka käy koulua, ja minä tahtoisin antaa hänelle ennen lukukauden alkua kirjoituspöydän, kun hän sitä niin kovasti kaipaa.
— Onhan niitä missä kaupassa tahansa, ja rahaa teillä kyllä on, millä sen ostatte, sanoi Kalle hiukan tylysti.
— Ei ole sellaista kuin minä tahtoisin.
— Ja millainen sen sitten pitäisi olla?
— Minä olen aina ajatellut, miksi ei kukaan valmista erikoisia kirjoituspöytiä koululaisia varten, huokeita ja käytännöllisiä. Niiden pitäisi ottaa niin vähän kuin mahdollista tilaa silloin kun niitä ei käytetä.
— Eihän sellaista voi tehdä. Eihän kirjoituspöytä ole mikään harmonikka tai sänky, jonka voi panna kokoon.
— Yhdellä tavalla se voisi olla mahdollinen. Kallea väsytti tämä. Hän olisi tahtonut päästä johonkin toiseen puheluaiheeseen, mutta leski piti kiinni omastaan.