— Jos ajattelee miehenkorkuista tavallista kirjahyllyä, aivan suoraa ja yksinkertaista, ja sitten ajattelee, että sen keskelle on pantu puulevy, joka peittää osan hyllyistä ja alas laskettuna muodostaa aivan kuin pöydän levyn, niin saisi yksinkertaisemmassa muodossa sen, mitä vanhaan aikaan käytettiin, kun tehtiin laatikot ja hyllyt yhteen suljettavan kirjoituspöydän kanssa.
Kalle sieppasi ajatuksen omakseen, sillä hän näki heti sen kauppa-arvon.
— Minä teetän sellaisen teille meidän mallinikkareilla. Niitä voi tulla useampiakin kuin tämä yksi. Poika on itsepäinen olento, se jäyrää siksi, kunnes saa sen, mitä haluaa. Jokainen poika tahtoo itselleen oman pöytänsä, sen tiedän. Ja kun yksi saa, mankuu toinen, kunnes vanhempansa hankkivat hänelle sellaisen.
— Mutta tehkää hyvä ja käytännöllinen! Poika on aina arvosteluvalmis.
Kalle lähti. Hän meni heti suoraan mallihuoneeseen. Hän selitti mestarille hyllyn, joka samalla oli kirjoituspöytä.
— Ei mitään tarkkaa ja tavallista puusepän työtä, huokeus on pääasia, sanoi hän.
— Siis kaikki laitteet vain nauloilla ja puu havupuuta ja kai ripoliinia päälle, niin on kauniin näköinen? sanoi mestari.
— Aivan oikein. Mitä tulee niihin lokeroihin, jotka tulevat esiin, kun levy lasketaan alas kirjoituspöydäksi, niin tehkää sinne kaikenlaisia.
— Otanko vähän mallia amerikkalaisesta kirjoituspöydästä?
— Se sopii. Ei, kutsukaa tänne kaksi koulupoikaa, kai teillä sellaisia on tuttavienne joukossa, antakaa heidän määrätä. Sellainen itse tietää, mitä hän tahtoo.