— Lähdetään pois, ei tämä asia meidän käsissämme selväksi tule kumminkaan. Meillähän on vähän matkaa samaa tietä.
— Minä jään vielä tänne, sanoi Kalle.
— No, hyvästi sitten. Ei pidä puhua muille näistä minun ajatuksistani mitään.
— En minä hiisku kellekään, sanoi Kalle. — Mutta yksi asia on vielä minulle epäselvä. Mitä sanottiin tuosta kuulasta? Oliko se ammuttu Erkin aseella?
— Ne panivat siellä Helsingissä kuulan pistolin sisään, panivat useitakin kuulia ja sitten ampuivat, selitti poliisi. — Sitten ne tutkivat ne kuulat ja sen kuulan, mikä löydettiin maantieltä. Niistä otettiin suurennetut valokuvat. Ja näinhän minä itsekin ihan selvästi, että rihlat olivat jättäneet aivan samat jäljet. Kyllä se kuula, jonka sinä löysit maantieltä, oli samalla aseella ammuttu, siitä ei ole enää mitään epäilystä. Eihän sen kuulan tarvitse, jonka sinä löysit maantieltä, olla sama, jolla Matti ammuttiin, mutta se voi olla myös sama.
— Jos minä siis olisin tahtonut saattaa jonkun turmioon, niin olisin voinut pitää valmiina tuollaista kuulaa, sanoi Kalle.
— Aivan niin, sinä olisit voinut peittää siinä jälkiä. Olisit voinut ampua Matin toisella aseella ja sitten tuoda Erkin pistolilla ammutun kuulan, jommoisia tietysti on tämän talon nurkissa vaikka missä paikassa tahansa. Mutta silloin ei vielä tiedetty, että tuo Erkin pistoli oli ollut käytännössä. Sinä olet niin viisas, että jos olisit tahtonut Peltolan Matin tappaa, olisit paremmin kaiken keksinyt. Kyllä minä sinut jo tunnen. Et sinä olisi turvautunut tuollaisiin pieniin seikkoihin, vaan tehnyt rikoksen oikein kunnollisesti.
— Onhan sekin kiitos tavallaan, sanoi Kalle.
— Minun on hyvin vaikeaa uskoa, että Erkki on syyllinen, mutta minä en ole siitä varma, pääseekö hän vapaaksi. Antti voi ilmaista kaiken, jos hän edes oikein tietää, kuka on syyllinen. Ja jos hän pysyy vaiti, niin näyttää kaikki Erkin suhteen vain pahemmalta.
Poliisi kätteli Kallea ja läksi menemään tiehensä.