— Kai te kuulitte kaiken?
— Totta kai sellaisen metakan kuulee huonokuuloinenkin, sanoi emäntä. — Ja sen minä sanon, että sinun äitisi kanssa minä vielä tahdon kanan kyniä, kun tämä asia on päättynyt. Hänen kristillisyytensä kaipaa jokseenkin suurta korjaamista ja parantamista. Meillä ei ole oikeutta päätellä toisen kunniasta sillä tavalla kuin hän teki Kirstin suhteen. Jos tuo onneton nainen on hairahtunut, niin hän saa siitä kärsiäkin. Ja me emme saa antaa väärää todistusta lähimmäisestämme, emmekä väittää häntä syylliseksi rikokseen, vaikka se tuntuukin meistä luonnolliselta. Yhdestä asiasta minä nyt pääsin selville. Ja se on tässä nyt kaikista tärkein.
— Ja mikä se on? kysyi Kalle.
— Että Antti rakastaa palavasti Annaa.
— Milloin siitä sellaisesta puhuttiin? sanoi Kalle ihmeissään. — Minä en kuullut siitä hiiskaustakaan.
— Te miehet, te miehet, sanoi emäntä, — aina te luulette kaiken ymmärtävänne! Siitähän puhuttiin kauan aikaa. Kirsti olisi tahtonut saada Antin omakseen, mutta tämä rakasti toista. Näkeehän sen jokainen heti, että sellainen mies kuin Antti ei hylkää hyvää ansiomahdollisuutta muuta kuin yhdestä syystä. Rakkaudesta nimittäin. Hän ei voi elää loitolla Annasta. Minä luulin tietysti, että hän minun tähteni pysyi talossa. Milloin nuori mies vanhaan ämmään mieltyisi. Ja kiitollisuus ei kestä rahan edessä. Ja mitä hänen tarvitsisi minulle kiitollinen olla? Hän on hyvä työntekijä, ja minä olen hänelle maksanut palkan ja saituudessani aivan liian pienen, kun mies ei ole osannut suurempaa pyytää.
He astelivat vähän matkaa vaiti.
— Kuulittehan, mikä vaara uhkaa Erkkiä? kysyi Kalle.
— Kuulin kyllä. Koko tuo väite on aivan väärä. Poika on ihan syytön.
On tullut ikävissään tyttöään tapaamaan ja sitten mennyt pois.
— Mutta hänellä oli pistolinsa, joka vähää ennen oli ollut vielä kotona.