— Mitä minä siitä välitän, oliko hänellä se vai eikö ollut, sanoi vanha emäntä. — Se selviytyy varmasti hyvin yksinkertaisella tavalla. Te miehet nyt näette siinä jotakin merkillistä. Minä sanon sinulle, että ihminen ei tee sellaista tekoa kuin murha on muuta kuin kiivaudessa, jolloin hän ei hillitse mieltään, ja ennen murhaa on ollut tietysti aina ensin riitakin. Ja me emme ole tienneet Erkin ja Matin riidelleen.
— Mutta jos Erkki olisi ollut vihainen siitä, että Matti tulisi jakamaan perintöjä? sanoi Kalle.
— Ei hänellä siihen ollut mitään syytä, sanoi vanha emäntä. — Minä sanon nyt sinulle eräitä asioita, mutta pidä ne sitten myös omina tietoinasi. Minä olen tehnyt testamenttini, ja laamanni on sen laatinut, ja minä en anna taloa tyttärelleni enkä hänen miehelleen, koska he eivät sitä osaa hoitaa, vaan annan talon Erkille ja Anna saa oman osuutensa rahassa.
— Tietääkö Erkki sen?
— Tietää vallan hyvin, sillä minä olen sen hänelle sanonut, mutta hänen äitinsä ei tiedä. Ja jos sinä hiiskut tästä mitään, niin väännän niskasi nurin.
— Teillä on vahvat kourat, sanoi Kalle, — ja tiedän, että sellaisen voisitte tehdä, ja sen vuoksi, ainoastaan sen vaaran pelosta, pidän suuni visusti kiinni. Mutta jos Erkki ei olisi tahtonut sisarensa menevän naimisiin Matin kanssa.
— Sinä puhut, niinkuin sinulle on järkeä annettu. Milloin sinä olet kuullut veljien välittävän siitä, kenen kanssa heidän sisarensa menevät naimisiin, jos ei heille tästä naimaliitosta tule aineellista vahinkoa? Oletko sinä koskaan ajatellut, kelle antaisit omat sisaresi? Et ole ajatellut, sen minä tiedän. Etkä sinä koskaan sellaisesta välitäkään.
— Sen mukaan, mitä poliisi kertoi, on Erkin asia kaikesta huolimatta hyvin kipeä.
— Totta kai se on kipeä, sitä minä en kielläkään, sanoi vanha emäntä. — Mutta kun hänellä ei ole mitään syytä Matin tappamiseen, niin ei hän sitä ole tehnytkään. Ihmisen elämä rikoksen tiellä on aivan samanlaista kuin meidän astelemisemme tällä kuraisella maantiellä. Ensin karttaa lokaa ja kävelee tien syrjää ja hyppää pahojen paikkojen yli. Lopulta astuu keskelle jokaista rapakkoa. Ja nyt minäkään en välitä tästä maantiestä enää mitään, vaan kävelen niinkuin tahdon, sillä minulla on kiire kotia, koska tahdon puhua hiukan Annan kanssa. Minulla on sellainen ajatus, että se tyttö tietää kohtia, jotka tämän asian selvittävät. Hän on ollut tuosta illasta asti meillä. Minä en ole häneltä osannut kysellä kaikkea, eikä hän ole myöskään osannut siis kertoa. Mutta nyt minä käännän hänen sielunsa nurin ja nypin sieltä kaikki esiin. Tehköön hänkin tässä asiassa jotakin, kun hänen tähtensä Antti on tehnyt niin paljon.
— Ette kai luule, että Anna olisi ampunut Matin?