— Minä en tiedä, mikä hän on, selitti Uotilan emäntä. — Kuuluu hävittäneen kaiken, mitä hänellä oli. Paljoa sitä ei ollut, kun hän jo varhain joutui orvoksi. Tämä Peltolan isäntä joutui hänen holhoojakseen. Hyvin Peltolan isäntä ne rahat hoiti siihen asti, kunnes Ilmari-herra tuli täysi-ikäiseksi. Mutta sitten kaikki meni hyvin pian. Ja jotta poika voisi lukea lukunsa loppuun, ottivat hänet tänne asumaan.
— Millainen tuo nuori herra on? kysyi vanha emäntä ja koetti hallita ääntään, jonka huomasi väräjävän.
— Emme me hänestä juuri mitään tiedä, sanoi Uotilan isäntä. — Onhan tuo täällä emännän seurassa joskus käynyt, mutta ei hän ole juuri suutaan avannut koskaan. Hiljaiselta kovin hän on näyttänyt. On kai vähän häpeissäänkin, kun saa elää sukulaistensa armoilla ja tietää, että meillä on selvillä, miten hän on omaisuutensa antanut mennä.
— Ja miten hän otti serkkunsa kuoleman? kysyi vanha emäntä.
— Eiväthän he oikeastaan olleet mitään hyviä ystäviä keskenään, selitti Uotilan isäntä. — Taisivat toisinaan riidelläkin. Ainakin sellaista puhuttiin. Mutta kyllä tämä kuolema häneen koski. Hän ei ollut kotona silloin, kun sana siitä tuli. Missä lienee ollut kävelyllä tai naapurissa käymässä. Kun vanhukset sitten yöllä tulivat ja toivat ruumiin, niin herättivät hänet, joka jo oli mennyt levolle. Me jouduimme sinne samaan aikaan ja näimme, miten katkerasti hän itki. Maanantaiaamuna hän sitten meni Helsinkiin ruumisarkkua ostamaan. Ei hänestä sitten ole juuri mitään tiedetty sen enempää. Kuuluuhan tuo olleen niinkuin ennenkin ja kerrotaan hänen kovasti koettavan ottaa selkoa siitä, kuka murhan on tehnyt. Kävi hän meilläkin kysymässä, tiedetäänkö, kuka pistolin oli varastanut. Hän oli saanut nimittäin tietää, että Erkin pistoli oli ollut hänellä täällä käydessään. Sanovat hänen ryyppäävän taas.
— Ja syyttääkö hän ketään? kysyi vanha emäntä.
— En minä ainakaan ole kuullut hänen ketään syyttävän, sanoi Uotilan emäntä. — Onhan tämä asia niin kovin hämärä, ettei tiedä, minnepäin sitä ajattelisi. Ei tuo kuulu nimismieskään asiasta olevan varma, vaikka hän on sekä sen Antin että Erkin vanginnut. Johan sekin sitä osoittaa, kun hän kaksi vangitsee samasta teosta, jonka tietysti yksi on tehnyt.
— Väärin on sanoa kenestäkään mitään epäilystä, lausui Uotilan isäntä, — mutta eihän tuota voi olla ajattelematta, että se Ilmari Peltola on ainoa, joka todella tästä kuolemasta hyötyy. Mutta jos hän sitä olisi ajatellut, niin tokko tuo olisi sitä tehnyt juuri siellä Heikkilän nurkissa, kun hänellä olisi ollut tilaisuus tehdä sellainen teko missä muualla tahansa. Olivathan nuo toisinaan yhdessä autolla ajelemassa. Se Peltolan Matti ei osannut ajaa, mutta Ilmari-herra osasi.
— Minä jo ajattelin, että olisiko se tappanut serkkunsa, sanoi Uotilan emäntä, — mutta eihän siinä voi olla mitään perää, kun meidän karjapiika muisti ihan varmasti nähneensä koko illan valoa siellä Ilmari-herran huoneessa ja hänen varjonsa ikkunaverhoa vastaan, kun tämä istui pöytänsä ääressä. Ensin minä aioin puhua nimismiehelle tästä epäilyksestäni, mutta en sitten, kun se karjakko kertoi, että hän oli pihalla pimeässä tapaamassa sulhastaan juuri silloin ja olivat juuri rakennuksen sillä puolella illalla myöhään. Nehän hiukan arkailivat sitä, että joku näkisi heidät yhdessä, ja siksi pitivät huolta siitä, missä ikkunassa oli valoa.
— Ihmisen pitää olla kovasti varuillaan, ettei tee päätöksiä toisista liian pian, sanoi vanha emäntä. — Jos kerran valoa siellä vinnikamarissa oli ja varjo näkyi verhossa, niin eihän kukaan järkevä ihminen voi väittää, että hän olisi ollut poissa. Minun täytyy tunnustaa, että tässä asiassa olen minäkin tehnyt kaikenlaisia päätöksiä ja epäillyt yhtä ja toista, ja aina kun on asiaa lähemmin tarkastanut, niin on huomannut, että kaikki, mitä on epäillyt, onkin ollut aivan luonnollista.