— Kun me silloin illalla tulimme ruumiin kanssa kotia, sanoi Peltolan isäntä, — niin hän oli makuulla jo. Me huusimme hänelle, ja hän tuli vähän ajan päästä ja auttoi nostamaan ruumista sisään. Kun ruumis oli laskettu vuoteelle, niin hän oli niin tavattoman kalpea, että ensimmäisen kerran minä hänestä pidin. Ja sitten hän sanoi, että hän oli valmis tekemään kaiken voitavansa auttaakseen meitä. Ja hänhän sitten meni Helsinkiin ostamaan arkkua.
— Kyllä tämä tapaus on häneen hyvää vaikuttanut, sen minä huomasin, sanoi Peltolan emäntä. — Hänelle annettiin rahaa runsaasti mukaan ja kun hän palasi, niin tilitti hän jokaisen markan. Ennen olisi hän kyllä siitä itselleen ottanut jotakin. Mutta täytyyhän kuoleman, kun se näin lähelle osuu, häneenkin vaikuttaa. Mutta nyt on hän pari päivää juonut. En minä tiedä, mistä se puuska häneen tuli. Mene nyt, Kalle, puhumaan hänen kanssaan. Ellet usko hänen ottavan sinua ystävällisesti vastaan, niin minä kyllä tulen sinun kanssasi ensin sinne.
— Kyllä minä siinä tapauksessa sitten menen, sanoi Kalle.
Emännän seurassa he menivät eteiseen, josta portaat johtivat yläkertaan. Kun he olivat päässeet portaitten yläpäähän, raotettiin ovea ja ääni kysyi:
— Kuka siellä?
— Minä täällä olen, sanoi emäntä, — ja minä tuon sinulle vieraankin.
— Kuka se on? kysyi ääni.
— Se on Mattilan Kalle.
Raollaan olevasta ovesta näkyi valo, mutta huoneessa-olija ei puhunut enää mitään. Emäntä asteli ovea kohden ja avasi sen astuen Kallen kanssa sisään.
— Käykää sisään vain, sanoi Ilmari Peltola. — Onko teillä minulle asiaa?