— Ei tämä ole spriitä vaan oikeaa konjakkia, sanoi Ilmari ottaen pöydän alta pullon esiin. — Minä kävin Helsingissä ja ostin sitä. Tämä serkkuni kuolema on ollut hirvittävä isku minulle. Minulla ei ole ollut koskaan oikein hyvät hermot, ja tämä on pannut taas kaikki aivan epäkuntoon. Minä olen lapsesta asti pelännyt ruumiita, ja kun sellainen on talossa, niin en tahdo voida nukkua laisinkaan. Pelkäättekö te ruumiita?
— En ole joutunut olemaan saman katon alla sellaisen kanssa, sanoi
Kalle, — enkä siis voi sanoa sitä enkä tätä.
Ilmari kaatoi juomaa lasiin ja nyökkäsi Kallelle. Molemmat maistoivat lasista.
— Minä olen kuullut teistä näinä päivinä, sanoi Ilmari. — Kertovat, että te koetatte saada selville, kuka murhasi serkkuni.
— En minä ole sitä koettanut selville saada, sanoi Kalle.
— Mutta minä kuulin, että te olette tutkinut ennenkin rikosjuttuja näillä paikkakunnilla.
— Kuka nuori mies ei sitä tekisi aikansa kuluksi, mutta en minä osaa erikoisesti sitä ammattia. Minä olen auttanut nimismiestä näissä asioissa.
— Se Heikkilän renki ja poika kuuluvat olevan kiinni ja heitä epäillään tästä murhasta.
— Kysymys on siitä pistolista, joka oli Antin huostassa sinä murhailtana ja joka aikaisemmin samana iltana oli ollut Erkillä. Siitä se johtuu.
— Nimismies luulee kai olevansa hyvin ovela, sanoi Ilmari nauraen.