— Mitä te katselette? kysyi Ilmari.
— Teillä on hauska huone, sanoi Kalle. — Olemme tähän asti puhelleet niin paljon, että en ole edes katsellut ympärilleni.
Huoneen nurkassa oli miehen rintakuva. Hän meni sen eteen ja katseli sitä. Hän näki silloin, että jalustassa oli runsaasti naarmuja, joka osoitti, että sitä oli siirrelty. Kun hän palasi paikalleen pöydän ääreen, näki hän pöydässä jälleen naarmuja ja myös valkoisia viiruja, jotka olivat syntyneet epäilemättä juuri kipsikuvasta. Siis sen oli Ilmari niin asettanut, että varjo lankesi verhoon ja sivulliset voivat luulla ihmisen istuvan pöydän ääressä. Mikä erehdys, kun Ilmari oli asettanut sen siihen juuri siksi ajaksi, jonka hän oli ajelulla Matin kanssa. Epäilemättä hän ei silloin vielä ollut keksinyt sitä selitystä, jonka hän oli Kallelle antanut. Kotia tultuaan ei hän muistanut, että oli tarpeettomasti asettanut kuvan siihen. Ehkä hän oli useasti käyttänyt tätä keinoa ja oli siis koneellisesti sen suorittanut sinäkin iltana.
Huoneessa oli tullut kuuma, ja Ilmari kehoitti Kallea riisumaan takin yltään. Kalle vastusteli ensin tätä, koska hän tiesi, että takin ollessa muualla ei hänen pakonsa enää olisi yhtä helppoa. Mutta hän arveli hädän tullen voivansa takittakin lähteä ja sen vuoksi hän antoi takin Ilmarille, joka vei sen vuoteen luona olevaan naulaan riippumaan, riisuen oman takkinsa ja asettaen sen siihen viereen.
Voittaakseen aikaa alkoi Kalle tiedustella Ilmarin yliopisto-oloista. Näistä toinen puhui mielellään, koska hän samalla saattoi tarkalleen selittää, miten paljon hänelle oli tehty vääryyttä. Äkkiä Ilmari palasi uudelleen tuohon murhajuttuun sanoen:
— Minä olen suorastaan pelännyt sitä, että minua syytetään Matin murhaajaksi, ja senvuoksi on minun täytynyt keksiä kaikenlaiset ajatukset puolustaakseni itseäni. Minä en tahdo menettää vapauttani juuri nyt, kun rikkaus ja sen mukana hyvinvointi tulee osakseni. Jos he olisivat syyttäneet minua, niin olisin aivan varmasti tappanut itseni.
— Te kuvittelette liikoja, sanoi Kalle, — kukaan ei teitä syytä.
— Kiitos noista sanoista, lausui Ilmari. — Kun te olette seurassani, niin minä en enää pelkää mitään. Jospa minulla olisi yhtä hyvät hermot kuin teillä, niin olisin hyvin onnellinen.
Kallen ajatukset toimivat kuumeisesti. Ilmari saattoi olla syytön, mutta hän voi olla myös rikollinen. Päästäkseen tästä selville tahtoi Kalle asettaa hänelle ansan.
— Minä olen tätä rikosta tarkkaan seurannut, sanoi hän Ilmarille, — ja minä olen aivan varma siitä, että syyllinen joutuu viimein kiinni.