— Tämä on hyvin terävästi ajateltu, sanoi Ilmari. — Tämä on asia joka varmasti ilahduttaa vanhuksia tuolla alhaalla. Minun täytyy mennä siitä heille kertomaan. Jääkää te tänne odottamaan, minä palaan aivan kohta.
Kalle nyökkäsi.
— Te voitte ryypätä täällä aivan rauhassa, sanoi Ilmari.
Hän nousi paikaltaan ja meni huoneen nurkkaan, missä hänen ja Kallen takit olivat. Kalle ei kääntynytkään. Hän saattoi seurata Ilmarin menettelyä muutenkin. Vastapäätä oli seinällä peili, ja siinä kuvastui Ilmarin liikehtiminen. Hän näki Ilmarin puuhailevan jotakin, mutta ei päässyt täydellisesti selville siitä, mitä se oli.
— Näkemiin asti siis, sanoi Ilmari ovella. — Minä voin viipyä jonkin aikaa, mutta odottakaa vain rauhassa.
Hän avasi oven ja meni. Kalle kuunteli. Askelet kuuluivat jonkin aikaa. Kalle ei hievahtanutkaan paikaltaan. Vähän ajan päästä Ilmari avasi oven aivan äkkiä.
— Unohtuiko jotakin? kysyi Kalle.
Ilmari astui pöydän ääreen ja sanoi hymyillen:
— Unohdin ottaa mukaani savukkeita.
Hän otti laatikon pöydältä ja poistui. Kalle ymmärsi varsin hyvin, että nuori mies ei tämän vuoksi ollut palannut, vaan pitääkseen häntä silmällä, sillä olihan Kalle nähnyt toisen koko ajan ottavan savukkeita taskussaan olevasta laatikosta. Pitkän aikaa Kalle istui paikallaan odottaen, palaisiko Ilmari vai ei. Hän katsoi kelloaan. Kun viisi minuuttia oli kulunut, meni hän ovelle ja avasi sen. Hän ei nähnyt ketään.