Nopeasti Kalle meni takkinsa luo ja alkoi sitä tarkastaa, sillä hän oli huomannut Ilmarin käsittelevän sitä. Kun hän pisti kätensä povitaskuun, huomasi hän siellä toisen lompakon. Hän otti sen ja avasi. Siellä oli seteleitä, jotka hän tunsi emännän merkitsemiksi. Hän katsoi seinälle naulaa kohden, jossa hänen hattunsa oli ollut. Ilmarin hattu oli jäljellä, mutta hänen hattunsa oli viety.
Kalle ymmärsi varsin hyvin, mitä Ilmari oli suunnitellut. Hän aikoi viedä hänen hattunsa autovajaan ja vaihtaa sen siellä Matin hattuun, jos tämä sattumalta oli jäänyt autoon. Ja kun setelit olivat Kallen taskussa, niin saattoi näiden kahden seikan perustuksella siirtää kaikki epäilykset häneen.
Kalle istui ikkunan ääreen ja piti silmällä Uotilan eteistä. Kului pitkä aika. Tavan takaa Kalle katsoi kelloonsa ja huomasi ajan kuluvan perin hitaasti.
Viimein hän näki nimismiehen tulevan Uotilan eteiseen ja menevän sisään. Vähän ajan päästä tuli vanha emäntä eteiseen ja ikkunan luota alkoi viittoilla hänelle. Nopeasti Kalle otti takkinsa ylleen ja meni portaita alas.
Kun hän tuli Uotilaan, sanoi nimismies:
— Ilmari Peltola on vangittu. Hän on tunnustanut tehneensä murhan.
— Onko hän tunnustanut? kysyi Kalle ihmeissään.
— On, vastasi nimismies. — Minä sain sananne ja menin kahden poliisin kanssa autovajaan, jossa piilouduimme. Jonkin ajan päästä kuulimme hiljaista rapinaa. Auton ikkuna avattiin ja mies tuli siitä sisään. Hän raapaisi tuli tikkuun valkeata, ja silloin tunsimme hänet Ilmari Peltolaksi. Hän näki vajan seinällä hatun ja aikoi juuri vaihtaa sen siihen, joka oli hänen päässään, kun me hyökkäsimme esiin.
— Ja mitä hän silloin teki? kysyi Kalle.
— Hän lysähti kokoon ja purskahti itkuun. Miehen hermot eivät enää kaikesta päättäen kestäneet jännitystä. "Se on siis selvä, mitä sitä enää kannattaa salata", sanoi hän. Ja sitten hän tunnusti kaiken.