— Miksi sinä tahdoit hänet houkutella tuonne vajaan? kysyi vanha emäntä.
— Minä muistin tuon teidän lauseenne Matin hatusta, vastasi Kalle. — En minä tiennyt, johdattaisiko viittaus hattuun minnekään. Mutta päätin sitä koettaa kuitenkin. Ajattelin sillä tavalla, että jos hattu oli jonnekin jäänyt, niin se oli pudonnut autoon. Ilmari-herra koetti johdattaa epäilykset minun niskoilleni sillä tavalla, että hän salavihkaa pisti takkini taskuun Matin lompakon, joka on tässä ja siinä vielä osa rahoista. Sitten hän otti hattuni ja meni autovajaan. Hän tahtoi vaihtaa minun hattuni Matin hattuun. Sillä tavalla olisivat kaikki epäilykset kohdistuneet minuun.
— Te laskitte viisaasti kaiken, sanoi nimismies.
— Ei se ollut laisinkaan mitään viisautta, sanoi Kalle. — Kun minä rupesin puhumaan hatusta, niin arvasin, että hän menee sitä etsimään. Minä uskoin, että hän veisi minut mukanaan autovajaan. Minä suoraan sanoen pelkäsin häntä ja tahdoin päästä hänen seurastaan pois. Kun te olitte siellä, niin olisin voinut vapautua. Siinä se oli minun viisauteni. Kaikki muuttuikin toiseksi, vaikka en sitä tarkoittanut laisinkaan.
— Pääasia on, että asia nyt on selvä ja minä päästän Antin vielä tänään vapaaksi, sanoi nimismies.
— Ja me kaksi voimme lähteä kotiin, sanoi vanha emäntä. — Minä tunnen itseni niin kovin väsyneeksi. Toimittakaa, nimismies, Antille hevonen, jotta hän pääsee kotia. Niin, ja ilmoittakaa ensin puhelimella tyttärelleni, millä kannalla asiat ovat, jotta siellä osataan ottaa Antti oikealla tavalla vastaan. Ja kai te voitte estää myös, että Erkkiä ei suotta tänne laahata?
— Minä ilmoitan tänään vielä siitäkin Helsinkiin, sanoi nimismies. —
Tällainen asioiden purkaminen on hyvin helppoa.
Vanha emäntä sanoi Uotilan väelle hyvästit, kiitteli nimismiestä ja läksi Kallen kanssa kotiaan kohden.
Kun he olivat ajaneet kylästä ja tulleet metsätaipaleelle, sanoi vanha emäntä:
— Anna hevosen kävellä, ei meillä ole mitään kiirettä.