— Minun pojallani on myös parabellumpistoli, sanoi isäntä. — Kun hän meni sotaväkeen, niin hän jätti sen tänne.
— Sehän oli eilen tuolla kirjoituspöydällä, sanoi nimismies. — Minä muistan sen varsin.
— Muistan minäkin, sanoi isäntä. — Nimismieshän käski panna sen laatikkoon ja täällä se tietysti on.
Isäntä meni ikkunan luona olevan kirjoituspöydän luo ja avasi laatikon.
Hän penkoi siellä, oikaisi vartalonsa ja sanoi hyvin vakavana:
— Pistoli on kadonnut laatikosta!
Huoneessa vallitsi hetkisen aikaa kuolemanhiljaisuus.
— Sen on sieltä joku varastanut, sanoi emäntä.
— Niin, joku sen sieltä on vienyt, sanoi isäntä. — Eihän mikään vielä todista sitä, että pistoli olisi sama, jolla murha on tehty, mutta onhan sitä voitu käyttää siihen, sen ymmärrän. Ellei olisi aivan selviä todistajia siihen, että laukauksen aikana olin täällä sanomalehteä lukemassa, niin epäilykset voisivat kääntyä vaikka minuun.
— Aivan oikein, sanoi nimismies. — Ja tästä me näemme, miten varovaisia meidän täytyy olla päätelmiä tehdessämme. Meillä ei ole mitään syytä olettaa, että isäntä olisi ampunut miehen, jonka aikoi ottaa tyttärensä mieheksi. Ja minä olen aivan varma siitä, että isäntä siinäkin tapauksessa olisi tehnyt murhan jotenkin muuten kuin oman poikansa aseella. Kyllähän isäntä lautamiehenä on tullut oikeudessa huomaamaan, että niin tyhmä ei saa olla rikosta tehdessään. Minä olen aivan varma siitä, että vainuni oli oikeassa, kun kaipasin asetta. Tuo laatikosta kadonnut ase voi olla juuri murha-ase, ja se voi vielä olla talon lähettyvillä. Nyt meillä on täysi syy tutkia asiaa oikein perinpohjin. Meidän tulee ajatella, ketkä ovat tienneet tuosta aseesta ja siis voineet sen myös siepata. Odottakaahan vähän.
Nimismies nojasi päätään käsiinsä ja mietti.