— Miksi te tämän niin tarkoin muistatte? kysyi nimismies.
— Kun minä aioin ensin huutaa häntä apuun, mutta sitten meninkin taloa kohden.
— Ja hänellä oli lyhty, niinkö sanoitte?
— Niin ja se valaisi hänen kasvonsa ja siitä minä hänet tunsin.
— Ja te olette varma siitä, että hän tuli tallista, eikä mennyt sinne?
— Kyllä se näytti sellaiselta, että hän tuli tallista.
— Koettakaa ajatella nyt tätä tarkoin.
— Kyllä minä sen niin muistan, että ihan tuli silloin tallista.
— Ja näittekö, minne hän meni?
— En minä sitä huomannut, sillä maailma musteni silmissäni ja minun täytyi pitää kiinni kuistin vieressä olevista tikapuista. Kun minä siitä vähitellen toinnuin ja muistin, mitä olin nähnyt, niin minä kirkaisin ja juoksin kuistia kohden. Ja silloin tulivat isäntä ja emäntä minua vastaan. Ja he läksivät juoksemaan maantielle, ja minä menin heidän jäljestään. Ja siellä oli silloin jo toisia, ja minä näin lyhdyn valossa, että se oli Peltolan Matti, joka makasi kuolleena. Ja sitten minä olin siellä siihen asti, kunnes poliisi tuli ja ruumis vietiin vajaan.