— Vai niin, sanoi nimismies. — Tämä on hyvin valaiseva tieto.
Puhuitteko Antille noista omista asioistanne?
— Täytyyhän sellaisen yksinäisen ihmisen kuin minä olen jollekulle surujaan kertoa. Kyllä minä asiat hänelle selitin, ja siitä kai se johtuikin, että Antti ei pitänyt Mattia soveliaana tämän talon vävyksi.
— Tiesikö Antti siitä, että teidän piti saada rahoja?
— Tiesi kyllä. Minä kerroin senkin hänelle.
— Ja mille kannalle hän siinä suhteessa asettui?
— Hän sanoi, ettei minun pitäisi pyytää markkaakaan, vaan ponnistaa omin voimin maailmassa eteenpäin. Hän sanoi, että sillä tavoin saaduilla rahoilla ei ole mitään siunausta, koska ihminen ei saa millään tavalla myydä itseään. Mutta minä sanoin, että eihän köyhällä ole mitään muuta keinoa.
— Saatte nyt poistua, mutta pysytelkää vielä täällä, jos haluan saada lisää tietoja, sanoi nimismies Kirstille.
Kirsti poistui. Nimismies kääntyi isännän puoleen sanoen:
— Minä ymmärrän, miten tuskallista tämä on teille, ja minä koetan parhaani mukaan järjestää niin, että näitä asioita ei käsitellä laisinkaan käräjillä. Eihän rikos siitä tule ilmi, että kunnon ihmisiä vedetään lokaan. Vaikka teillä ei olekaan suoranaista osuutta tähän asiaan, näin nimenne sekoittaminen siihen tuottaa ikävyyksiä teille ja tyttärellenne, jota kohtaan minä tunnen mitä suurinta kunnioitusta.
— Jos vain jollakin tavalla voidaan niin järjestää, että tyttäreni nimeä ei sekoiteta tähän asiaan, niin olen siitä hyvin kiitollinen, sanoi isäntä. — Kun tällainen murhajuttu tulee sanomalehtiin, niin se pilaa tyttäreni nimen aivan tyyten, ja hän saa olla kiitollinen, jos sen jälkeen saa enää miestä ollenkaan.