— Murhaaja ei vielä voi olla kaukana, sanoi isäntä. — Minä kuulin sisälle laukauksen, ja siitä on kulunut vasta lyhyt aika.
— Minä en aivan varmasti voi sanoa, lausui suutari, — mutta kun tulin torppani ovesta ulos, niin olin kuulevinani aivan kuin auton äänen.
— Ei ainakaan meitä vastaan tullut autoa, sanoi Kalle. — Hänen on täytynyt ajaa silloin tietä eteenpäin tuolta tallin taitse ja meidän talon ohi.
— Näkyikö valoja? kysyi isäntä.
— Sehän juuri on merkillistä, sanoi suutari, — että mitään valoja ei näkynyt. Pitäisihän ne näkyä ja on aina ennen näkynyt, kun on maantiellä ajettu. Sitä minä sitten arvelin, että olinkin erehtynyt. Ja enhän minä joutanut enää sitä tuumimaan, kun näin ruumiin. Siinä nyt meni isännältä vävypoika!
Kaikki olivat vähän aikaa vaiti. He eivät olleet siihen asti muistaneet, että Matti Peltolan piti mennä naimisiin Heikkilän Annan kanssa. Tämä seikka muutti nyt heidän menettelynsä. He olivat valmiita tavalla tai toisella auttamaan henkilöä, jota suru oli kohdannut. Senvuoksi suutari hyvin ystävällisesti sanoi Heikkilän isännälle:
— Kai me kannamme vainajan täältä pois. Emmehän me voi jättää häntä tänne maantielle makaamaan.
— Meidän täytyy odottaa ensin, mitä nimismies määrää, sanoi isäntä. — Vaimoni meni soittamaan hänelle. Odottaessamme voimme koettaa ottaa selkoa rikoksesta parhaamme mukaan.
Isäntä kääntyi nuoren, vaaleatukkaisen miehen puoleen, joka nyt lähestyi ruumiin ympärille kerääntynyttä joukkoa.
— Etkö sinä, Antti, kuullut laukausta? kysyi hän.