— Minä olen ajatellut tätä sen vuoksi, että nimismies on lahjakas ja tarmokas mies ja kruununvoutikin kuuluu häntä kiittäneen. Sellaisella miehellä on aina tulevaisuus. Ja kun tämä meidän kruununvouti ottaa eron muutaman vuoden päästä, niin eihän ole mahdotonta, että nimismies saisi sen paikan. Onhan hän siihen vielä nuori, mutta jos tekin puhuisitte siitä laamannille, jolla on suuri vaikutusvalta maaherraan ja muihin sellaisiin, jotka siitä asiasta päättävät, niin saisihan hän paikan varmasti. Jos Anna olisi nimismiehen rouvana, niin ei kukaan sitten sanoisi mitään siitä, että hän on murhatun miehen morsian.
Vanha emäntä ei sanonut mitään.
Heikkilän emäntä jatkoi:
— Te, äiti, olette ollut minulle vihainen siitä, että me annoimme Annan Peltolan Matille. Miehenihän sitä oikeastaan tahtoi, en minä, kun Anna on vielä niin nuori. Matin kanssa olisi mieheni sitten voinut hommailla kauppoja ja muuta sellaista. Jos te koettaisitte ajatella, miltä meistä tuntuu se, että talon hallitus ei olekaan meillä, vaan olemme ihan kuin muonamiehinä täällä. Ihan sille kaikki nauravat. Ettekö te nyt jo voisi luovuttaa taloa meille? Onhan teillä omaisuutta ilman tätä taloa vaikka kuinka paljon tahansa. Pankissa on teillä runsaasti rahaa ja omassa talossanne on hyvä metsä, ja puista maksetaan niin runsaasti. Voisitte myydä metsäänne ja lisätä varallisuuttanne.
— Minä olen tästä asiasta jo ennen sanonut mielipiteeni, sanoi vanha emäntä, — enkä minä muuta sitä. Saatte odottaa!
Molemmat naiset, äiti ja tytär, astuivat rinnatusten sanaakaan sanomatta.
— Kun te, äiti, kuulitte eilen kuulustelun, niin tietysti tekin uskotte, että Antti on syyllinen?
— Minulle on sana opettanut, että ei ole hyvä pitää joukon puolta tuomiossa.
Ja vanha emäntä nyökkäsi tyttärelleen jäähyväisiksi lähtien maantien viertä astelemaan kotiaan kohden.
Tultuaan kotiaan hän istui raamatun ääreen. Hän ei Annalle enää puhunut mitään edellisen päivän tapahtumista, mutta hyvin sydämellinen hän oli nuorelle tytölle.