— Tuolla vilkkuu polkupyörän lyhty! Komisarius Salo tulee siellä aivan varmasti.
Vähän ajan päästä ajoi komisarius Salo paikalle. Hän oli yli neljänkymmenen vuotias, toimeensa täysin perehtynyt mies. Ahavoituneilla kasvoilla ei ollut mitään ilmettä, vaan ne olivat aivan kuin puuhun veistetyt. Jätettyään pyöränsä aitan seinän viereen hän nyökkäsi isännälle tervehdykseksi ja ryhtyi asiaa tutkimaan. Taskustaan hän otti voimakkaasti valaisevan poliisilyhdyn. Hän valaisi sillä ruumiin lähistöllä olevaa maata. Hän kirjoitti muistikirjaansa erinäisiä asioita ja tätä tehdessään viittasi Kalle Mattilan pitämään lyhtyä niin, että valo osui muistikirjaan. Kaikki seisoivat paikallaan mitään sanomatta seuraten vain hänen toimiaan. Salo ei kysellyt mitään, hän vain teki huomioitaan. Hän viittasi kaikkia siirtymään syrjään ja tarkasti hyvin huolellisesti lyhtynsä valossa koko ympäristön. Hän valaisi lyhdyllä maata, kulkien kumarassa. Viimein hän pisti muistikirjan taskuunsa ja kysyi:
— Onko ase löytynyt?
— Ei ole, vastasi isäntä.
Salo ei vastannut siihen mitään. Hän viittasi ruumiiseen päin ja sanoi:
— Ruumiin saa nyt nostaa pois.
— Viedään se tuonne vajaan siksi, kunnes vanhempansa tulevat sitä noutamaan, sanoi isäntä.
— Nimismies kai määrää ensin lääkärin tarkastamaan ruumiin, sanoi
Salo. — Mutta maantieltä saa sen kyllä jo viedä pois.
Isäntä viittasi Väinöä ja Kallea tulemaan kantamaan. Väinö tarttui ruumiin jalkoihin ja Kalle nosti hartioista. Kun taakka tuli hänelle liian raskaaksi, meni Antti auttamaan. Yhdessä he veivät vainajan vajaan, joka oli rakennettu aitan viereen. Salo valaisi poliisilyhdyllään. Emäntä sanoi:
— Odottakaa hiukan, niin minä vedän hiukan olkia ruumiin alle.