Kantajat pitelivät ruumista koholla siksi, kunnes emäntä Kirstin auttamana oli levitellyt olkia vajan lattialle. Siihen ruumis sitten laskettiin.
— Kukaan ei saa poistua täältä, sanoi Salo. — Nimismiehelle on kai annettu sana tästä?
— On, vastasi isäntä. — Hän ei ollut nyt kotona, mutta tulee kai kohta.
— Kaikki odottavat siksi, kunnes nimismies on kuulustellut jokaista, sanoi Salo.
— Mennään sisälle odottamaan, sanoi isäntä.
Vajan ovi suljettiin ja isäntä läksi Salon keralla taloon toisten seuratessa heitä. Väinö ja Kalle menivät ensin maantielle ottamaan polkupyöränsä. Niihin nojaten he hiljaa keskustelivat.
— Ei kai meitä täällä tarvita, sanoi Väinö. — Mehän voimme mennä kotia.
— Ei mennä, sanoi Kalle. — Me olimme ensimmäiset, jotka näimme Matin ruumiin, ja siis meidän todistuksemme painaa paljon. Jos me nyt poistumme, niin meitä aletaan epäillä syyllisiksi.
— Mutta syyttömiähän me olemme murhaan, sanoi Väinö. — Minkä vuoksi me sen olisimme tehneet?
— Syyttömiähän me olemme, sanoi Kalle, — mutta muistathan, että Matti ja minä riitelimme kaksi viikkoa sitten ja minä sanoin, että ellei hän pysy alallaan, niin hän voi saada kuulan ruumiiseensa. Moni kuuli sen silloin. Jos minä nyt livistän, niin luullaan, että minulla on paha omatunto. Aina joku tuon uhkaukseni muistaa.