— Mutta eihän kukaan voi ajatellakaan, että sinä olisit Matin ampunut, sanoi Väinö. — Eihän sinulla ole ollut mitään varsinaista syytä sellaiseen. Tuollaisia uhkauksia sanoo kuka tahansa.
— Niin kyllä, mutta kun ihmiset alkavat tehdä päätelmiään, niin ei siinä enää järki mitään merkitse, sanoi Kalle. — Ajattelehan nyt. Me tulimme tänne ensimmäisinä. Me olemme veljeksiä. Sinun todistuksesi ei merkitse yhtään mitään, sillä sinä olet jäävi todistamaan. Hyvä veli, me olemme nyt pahassa liisterissä. Kun siis sinua kuulustellaan, niin älä hiisku mitään tuosta minun uhkauksestani.
Juuri kun veljekset olivat menossa pihaan, ajoi portista sisään auto. Siinä istui ohjaajan paikalla pitäjän nimismies Yrjö Valve. Hän oli kolmikymmenvuotias komeavartaloinen mies. Hänen käytöksensä oli varmaa ja hieman suurellista. Nimismiehenä hän oli ollut pitäjässä vasta vuoden ajan asuen kirkonkylässä pitäjän nimismiestä varten ostamassa talossa, missä hänen talouttaan hoiti vanha tätinsä. Tultuaan pitäjään oli nimismies saanut toimeen hyvän järjestyksen, joka hänen edeltäjänsä vanhuuden suoksi oli alkanut löyhtyä. Seurassa hän oli hauska ja sukkelakin. Pitäjäläiset eivät hänestä kuitenkaan oikein pitäneet. Kukaan ei voinut selittää, mistä se johtui. Kaikki tunnustivat kyllä hänen tarmonsa, mutta jäyhät talonpojat eivät sulattaneet hänen heille osoittamaansa suurta kohteliaisuutta.
Nimismies jätti autonsa pihalle ja kiirehti isännän puolelle vievästä kuistista sisään. Portailla tuli Heikkilän isäntä komisarius Salon kanssa häntä vastaan.
— Täällähän on tapahtunut ikäviä asioita, sanoi nimismies katellen isäntää.
— Niin on, vastasi isäntä. — Häät piti tulla ja tulikin hautajaiset.
— Missä ruumis on? kysyi nimismies.
— Se on vajassa, vastasi Salo. — Minä käskin siirtää sen pois rikospaikalta, tehtyäni ensin kaikki tarpeelliset tutkimukset.
— Olisitte voinut odottaa minun tuloani, sanoi nimismies tylysti.
Salo punastui hiukan, mutta vastasi rauhallisesti: