Kun vanha emäntä oli selittänyt asian, kysyi kamreeri:
— Muistatteko setelien numerot?
— Muistan hyvin. Ensiksi oli niissä 85, joka oli äitini ikä kuollessaan, ja sitten oli 1856, joka on minun syntymävuoteni ja siitä sitten kolmekymmentä numeroa eteenpäin.
Kamreeri meni kassakaapille ja otti käteensä tukun tuhannen maikan seteleitä.
— Minä nostin Suomen pankista sata tuhatta markkaa aivan uusia seteleitä. Tässä on jäännös niistä. En ole antanut näitä uusia seteleitä vielä muille. Tässä ovat ne, joissa ensiksi on numero 85 ja sitten jatko teidän saamiinne. Minä katson, onko sattumalta tullut tänne näinä päivinä noita muita seteleitä.
Hän selaili setelipinkkaa.
— Ei ole tullut. Minä muistan, että näinä päivinä tuotiin muutamia tuhannen markan seteleitä kyllä, mutta ne olivat kuluneita ja laskiessani niitä eivät ne olleet missään numerojärjestyksessä. Minä katson aina numerotkin. Se on jätettä siltä ajalta, jolloin piti ottaa selville väärät setelit, joita ei lunastettu laisinkaan. Kyllä minä pidän silmällä, jos sattuisi tulemaan tänne.
— Minä en tahtoisi, että tästä asiasta vielä kerrotaan kellekään, sanoi vanha emäntä.
— Minä ymmärrän sen kyllä, vastasi kamreeri. — Jos tämä tulee tietoon, niin voi syyllinen olla varovainen eikä tuo seteleitä ainakaan tänne.
Kun he kahvia juotuaan ajoivat jälleen kotiaan, sanoi emäntä: