— Minä en löydä mitään kauniimpaa sanaa kuin lapsi. Minä tahtoisin koota kaikki kauniit sanat yhteen kimpuksi ja heittää ne ylitsesi kuin kukkasateen.
— Ja kuitenkin olisivat ne sanat kauneimmat, jotka ovat jääneet sanomatta. Eikö niin? Joille ei löydy muotoakaan.
Mutta äkkiä valtasi Vendelan outo tuska. Hän kietoi kätensä pojan kaulaan ja alkoi itkeä.
— Mikä sinun on? kysyi Matthias.
— Minä en tiedä. Minä olen niin onnellinen, ja kuitenkin tuntuu niin raskaalta.
— Mikä sinun mieltäsi painaa?
— En osaa sitä selvittää. Uskotko, että kaikki on edeltäpäin määrätty, että tämä ja kaikki se, mikä voi tulla, on jo ennen säädetty? Uskotko sen?
— Uskon.
— Että me emme sitä voi välttää?
— Niin, emme milloinkaan.