Ja hän suuteli Matthiasta, ja sitten he nauroivat kumpikin ja suutelivat jälleen. Mutta kun Matthias lujasti painoi tytön poveaan vasten, niin katosi nauru, ja he suutelivat ensimmäisen rakkauden palavassa poltteessa toisiaan. Ja käki kukkui heidän lähellään, ja rastas raksutti lehdikossa.
Kun Vendela istui kivelle ja punastuen peitti kasvonsa ja Matthias kävi nurmikolle hänen jalkojensa juureen istumaan, sanoi tämä:
— Minä olen koko päivän aavistanut, että tämä tulisi, että minulla olisi tänään elämäni suuri sunnuntai.
Ja kun Vendela siveli hänen tukkaansa, jatkoi hän nauraen:
— Minä olen aina pilkannut toisia, jotka ovat rakastuneet. Minä en, näetkös, ole koskaan ennen tyttöä suudellut. Minä pidin sitä niin joutavana.
Mutta äkkiä hän tuli vakavaksi.
— Ehkä minä tahdoin säästää kaiken tunteen sinulle. Ehkä kohtalo oli sen niin määrännyt.
— Ethän minua koskaan unohda, sanoi Vendela,
— Kuinka minä voisin! Minä tiedän, että vaikka kaikki nyt katoaisi enkä sinua enää koskaan näkisi, niin tiedän, että aina juhannuksena, kun aurinko laskee mailleen, kun käki kukkuu kuten nyt, niin sykkii sydämeni muiston pauloissa. Mutta miksi puhuisin siitä, että tämä katoaisi, kun sinä olet tässä minun vieressäni? Sinä, sinä, rakas lapsi!
— Lapsiko vain?