Lähestyä, loitota, etsiä, välttää, sitä oli heidän menettelynsä kauan sen jälkeen. Kuten kaksi perhosta kesäauringon helossa kukasta kukkaan pelmii ja ajaen toistaan lentää loitos, lähenee ja taas pujahtaa pakoon, sellaisia olivat nuo kaksi ihmisolentoa, jotka nyt tiesivät, että juhannus ei olisi ollut juhannus, juhla ei juhla, ellei toinen olisi ollut siellä. Eikä heidän sielussaan ollut mitään kysymyksiä, joilla elämä ihmisten ilon samentaa, ei muuta kuin onnen ihanaa täyttymistä hetki hetkeltä. Ja tunnit olivat kuin luja lanka, joka toisen heleän helmen pujottaa toisensa jälkeen kauniiksi ketjuksi. He elivät tuota auvokasta aikaa, jolloin jokainen pieninkin seikka on yhtä rakas kuin koko elämä ja yhtä rikas kuin iankaikkisuus.
Ja nuoruuden ilo se lainehti heidän ympärillään. Kuten pyörre, joka yhä laajenee, oli nurmella tanssiva pari; se tempasi toisen toisensa jälkeen vanhoistakin, jotka iloa ihaillen nurmikolla istuivat. Moni arvokas porvari nousi, tunsi omituisen eloisuuden jäsenissään, tarttui nauravan ja vastustelevan aviosiippansa käteen ja veti hänet tanssivien parveen. Ja notkuipa vanha vartalo vielä, ja kepeinä kohosivat jalat tanssiin. Ja kun lihava Lassi Porjarikin hämmästytti kaikkia jalkojensa kepeydellä, kun yliopiston professoritkin jo piirissä keikkuivat ja huulilta kaikui kepeä laulu ja jo unohtuneet laulunsanat äkkiä johtuivat mieleen, niin oli koko joukko humaltunut nuoruudesta, ja hämmästyneinä katselivat laitumella käyvät luontokappaleetkin ihmisten iloa, ja vasikat hetken töllisteltyään juoksivat häntä pystyssä pitkin niittyä, ja moni jo monesti poikinut lehmäkin hypähteli jonkin matkaa, pysähtyi sitten ihmettelemään omaa villiintymistään, haukkasi suuren tukon heinää ja sitä pureskellen katseli iloa ympärillään.
Nauraen, huutaen, remuten, läähättäen taukosi joukko tanssista. Nyt katosi juhlallinen jäykkyys, ja niitylle tuodun oluen ääressä pääsivät kielet vapaiksi jänteistään, ja puhe virtasi viljavana kaikkien huulilta. Ja nuoret tarttuivat lujemmin toistensa käsiin, ja kun vanhemmat unohtivat ujoutensa ja kun moni arvokas porvari ensin kutitteli vaimoaan ja sitten toisten nauraessa painoi hänen huulillensa kaikuvan suudelman, niin eihän kukaan kummastellut sitä, että nuoret miehet uskalsivat antaa käsiensä kietoutua tyttöjen vyötäisille ja että puiden siimekseen katosi moni pari.
Kuten turvaa etsien onnen tuloa vastaan pysyttelivät Matthias ja Vendela siinä, missä joukko oli taajin, mutta lopulta se harveni, ja silloin he tuntien sydänten yhteisen sopimuksen astelivat lehtoa kohden. Ja mitä he puhelivat, mitä sanoivat, mitä jokapäiväisiä asioita toisilleen kertoivatkin, niin oli äänessä heillä se sävy, joka jokaisen sanan tekee salaiseksi hyväilyksi, jokaisen katseen kiihkeäksi tunnustukseksi.
Näin kulkivat he yhä eteenpäin yksinäistä polkua pitkin, ja loittonivat niityltä kuuluvat äänet.
Silloin heidän sanansa harvenivat, ääni vaimeni heikoksi, ja astunta kävi hitaammaksi. He tiesivät, miten he molemmat kaipasivat toistensa syleilyä, mutta eivät uskaltaneet sitä ottaa. He olisivat tahtoneet paeta toistensa luota ja jäädä kuitenkin.
— Minä en ole tanssista kiittänyt maan tavan mukaan, sanoi vihdoin
Matthias.
Ja hän kumartui Vendelan puoleen ja suuteli häntä.
Vendela tunsi äkkiä itsensä niin hervottomaksi, hän sulki silmänsä. Kun hän ne avasi, näki hän Matthiaksen kasvoilla kauniin juhlallisuuden, mutta hänen tummat silmänsä hymyilivät. Silloin katosi Vendelan mielestä kaikki arkuus. Hän hymyili ja sanoi:
— Tahdon minäkin kiittää tanssista!