— Ei, jää tänne! Älä nyt lähde pois, sanoi Matthias.
Mutta Vendela irroittautui hellästi hänestä ja sanoi hiljaa:
— Meidän täytyy. Minä pelkään, että minä rakastan sinua liian paljon.
Matthias tunsi, miten onni rautakädellä kosketti hänen sydämeensä. Hän katsoi edessään seisovaan tyttöön ja tiesi, että elämän korkein onni, sen kaunein hetki nyt oli hänellä.
Hiljaa, arasti, melkein ujostellen hän veti tytön luokseen. Kun he suutelivat toisiaan, katsoivat he syvälle toistensa silmiin.
Hiljaa astuivat he kokkovalkeata kohden sanaakaan vaihtamatta. Mutta kun he metsän reunaan ennättivät, karkasi äkkiä tyttö pojan luota ja juoksi sinne, missä näki Barbaran.
XV
Komea oli kokko, korkealle leimahtelivat iloiset liekit, kauaksi sinkoilivat kipinät, tuli hyppi kuivasta oksasta toiseen, nuoleksi kuin tunnustellen tummia tervatynnyreitä, puraisi niihin kiinni vihan vimmassa, ja pian hulmusi musta sauhu, ja kirkas valkea lensi kauniina kielekkeinä kohden taivaan lakea, jossa ilta aamuksi valmistui.
Valon ja tulen ihana juhla täytti maan. Päivä oli suurimman pituutensa ennättänyt ja alkoi taas lyhetä. Johannes Kastajan muistolle oli tämä päivä pyhitetty, hänen, joka uskoi suuren mestarin tulevan. Hänelle kuului tuo aika, jolloin valon odotus yhä kasvaa ja kiihoittuu, jolloin sydän yhä kiihkeämmin kaipaa sitä. Se väistyy tieltä pois, varastaa hetken joka päivältä, kunnes joulu tulee ja valon kaunis aika alkaa, jolloin pimeys väistyy askel askelelta ja jolloin kevät herää, suvi saapuu ja lopulta aurinko uupumatta viihtyy luonnon keskessä.
Juhannusyö on se hetki, jona kaikki pahat voimat taas alkavat toimensa. Niitä vastaan, niiden häätämiseksi tuli leimusi. Ja siellä, missä liekki leimusi, eivät ne uskaltaneet viipyä, vaan karkasivat sille kaukaiselle kunnaalle, jossa pimeyden ruhtinas omiansa pitoihin odotti. Valo ja pimeys aloittivat taistelunsa, ja niiden uhrit, arat ihmislapset, koettivat valon valtaa pidentää.