Vanhukset, jotka jo olivat kadottaneet uskon elämän valoisaan puoleen, ne näkivät ilmassa korkealla noitien kiitävän, mutta nuoret, jotka, valohon uskoivat, ne tunsivat, miten kokkovalkean leimutessa tuli heissä itsessään liekehti, nousi ja laski. Ja kuten valkea poltti se kaiken huonon pois, kaiken sen, mikä oli kuivaa ja kuihtunutta, ja jäljelle jäi vain polttavana elämän sula kulta. Se kuonasta vapaana leiskahteli sydämessä, se suonissa suvea sousi, se poltti nuorta mieltä ja ajoi naisen miestä lähemmäksi, jotta he yhtyisivät elämän pyhässä tulessa, rakkaudessa.
Matthias ja Vendela pysyivät toisistaan loitolla kokkovalkean ympärillä tanssivan nuorison keskuudessa. Mutta kun aika kului pitkälle, kun aurinko jo heloitti ja kokko enää vain suurena, hehkuvana roviona lepäsi kuten väsyneenä pilviätavoittavaan leikkiinsä, kun kaupungin vanhemmat asukkaat jo kulkivat kotiaan kohden ja nuoriso hajaantui parviksi, silloin he eivät enää voineet hillitä ikäväänsä, vaan lähestyivät toisiaan. Ja kun he rinnatusten istuivat nurmella, ei heillä ollut sanoja, joilla olisivat ikävätään ilmaisseet.
— Milloinka minä näen sinut taas? kysyi Matthias.
Vendela heräsi ajatuksistaan. Hän katsoi kukkiin, joita hänen kätensä nyhti ruohikosta.
— Minun täytyy saada kohdata sinut, jatkoi Matthias.
— Älä etsi minua, sanoi Vendela, anna minun tulla luoksesi. Minun täytyy puhella kanssasi kaikesta.
— Mutta milloin?
— Tule jumalanpalveluksen jälkeen Korpolaisvuorelle, vastapäätä linnaa, joen toiselle puolelle. Minä tulen sinne. Ja nyt meidän täytyy erota.
— Minä seuraan sinua.
— Ei, ei. Minä lähden Barbaran seurassa. Sinä et saa tulla minun matkassani.